Puiden oiset silhuetit ja hontti karusellivertaus

Yojunailimme, ja nyt olemme jalleen Kolkatassa, jossa nakojaan ulkona sataa kaatamalla. Hyva, ilma raikastuu! Kolkataan on odotettavissa liikennevalinelakko. Kaupungin paattajien ja liikennoitsijoiden kasitykset vanhentuneen liikennekaluston uusimisesta eivat kay yksiin ja nain ollen kaikki liikennoitsijat varoittavat aloittavansa lakon viimeistaan taman kuun lopussa, mikali eivat saa lisa-aikaa uusien kulkupelien hankintaa varten. Kaluston uusimisella olisi ilmeisesti tarkoitus osaltaan koettaa ratkaista Kolkatan ilmansaasteongelmaa (hengityssuojaimet ovat taalla tavallinen naky katukuvassa). Kannattettava tavoite, mutta apuva, alkaa riidelko enempaa ennen kuin olemme paasseet lentokoneeseen (varsinainen ilmastoteko sekin). Jos bussit, taksit ja riksat menevat lakkoon, joudumme varmaankin turvautumaan jalkoihimme tuon 16 kilometrin matkan taittamiseen. Olemme kuitenkin suunnitelleet, etta menemme lentokenttahotelliin yhdeksi edeltavaksi yoksi, eli jo tiistaina. Jos lakko on iskenyt jo silloin, onpahan sitten ainakin aikaa kavella!

Viime yon yojunailu oli nailla nakyminen talla eraa viimeisin intialainen junakokemus. Kuvasin salaa nukkuvien kanssamatkustajien varpaita ja tuijottelin ikkunasta ulos palmupuiden oisia silhuetteja. Aamulla ostin ensimmaisen kerran junasta chai-teeta ja saalittelin myohaisherannaisyyttani, koska juna-chai oli yhta mainiota kuin kahvila-chaikin ja sita paitsi lisana sai ripauksen "olen jo tottunut Intian tavoille ja tassa vain siemailen chaita junassa kuten paikallisetkin"-tunnelmaa. Heh.

Hammentavaa. Kolmen yon kuluttua lahtee lento Suomeen. Tuntuu oikeastaan silta, etta jos nyt saisin tulla uudestaan Intiaan taman kuuden viikon jalkeen uudestaan, puhtaalta poydalta, oikeastaan vasta voisin kunnolla alkaa ajatella, mista oikeastaan on kyse ja mita tapahtuu. Vahan kuin olisi ollut ensimmaista kertaa valtavan isossa ja nopeasti kieppuvassa karusellissa ja maisema olisi vilissyt ohi ja itse heilunut siina mukana reagoiden vaihtuviin pyorityksiin ja toksahdyksiin ja kieputuksiin ja myos niihin levollisiin liitaviin hetkiin melko vaistonvaraisesti ja vahan tiirailla maisemaa, minka paan pyoritykselta pystyy. Sitten kun karuselli pysahtyy, maisema nayttaa ensimmaista kertaa jasentyneemmalta ja alkaa mielessaan hahmotella, etta jaaha, tuonkin puun ohi taisin kiitaa siina yhdessa kohtaa, ja tuossa on tuommoinen mokki, asuukohan siina joku. Hassua.

Yhden kaden sormien yot ja Herra Norsu

Hei jee, minahan alan tottua tahan taalla olemiseen. Tervehdys siis Siligurista. Mutta kuitenkin, polyisessa, tukalassa kuumuudessa suunnasta epavarmana tallustaminen katuojien loyhkan ja imelan ylikypsan mangon tuoksun sekoituksessa, riksakuskien huudellessa ja moottoripyorien meinatessa ajaa paalle, ei tunnu enaa ollenkaan niin voimia vaativalta kuin joitain aikoja sitten (jos tama olisi ainekirjoitusta, reunamarginaalissa lukisi tassa kohdassa, etta ylipitka virke ja huutomerkki). Jatkuisikohan tama levollisuuslaskeuma, jos olisin viela pidempaan reissussa, vai johtuuko se juuri siita, etta oletettavasti viiden yon paasta olen ilmastoidussa lentokoneessa ja katson pienelta ruudulta elokuvia koko yon, jos en saa unta?

Viime yo bussissa oli myos hyva. Nepalilainen musiikki soi ja se oli miellyttavaa aika pitkaan, myos nepalilainen rap kuulosti sympaattisehkolta. Lauletaankohan nepalilaisessa rapissa vallasta karkoitetusta maolaisesta johtajasta vai pyydetaanko tyttoja heiluttamaan peppua vai ehka molempia? Sitten herasin usean kerran siihen, etta olin varma, etta olimme syoksyneet rotkoon, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska se ei ollut kuitenkaan totta (oinen unensekainen kuvitelmani johtui varmasti enimmakseen siita, etta muutama paiva sitten nain rotkoon syoksyneen bussin ja sitten ehka vahan siita, etta tama bussikuski ajeli kiemuraisia vuoristoteita sillein... itsevarmasti. Etta sitten pitaa vahan jarruttaa, jos yhden auton levyisella tiella tulee kuolleesta kulmasta vastaan kaksi rekkaa, joista toinen ohittaa toista). Ja sitten yhden kerran herasin siihen, etta tiella oli norsu! Oi, mika hienoin norsu! Se oli aika pieni sitapaitsi, ja silla oli hienot syoksyhampaat. Hei, herra norsu!

Olen ostanut paljon nepalilaista ja intialaista teeta. Odotan teita juomaan chaita kanssani elokuun iltoina. Se on hyvaa, se on parasta.

Aamu-utua ja tarinatodellisuuksia

Heihoi, jalleen Katmandussa taman tulevan yon verran. Olipa mukavaa palata paikkaan, joka tuntuu jollain tavalla tutulta, vaikka tuttuus rajoittuukin siihen, etta muistaa ehka pari kadunkulmaa kaannoksineen hostellilta nettikahvilaan ja levykauppaan tai jotain sen kaltaista. Jos muistaa niitakaan! Olen edelleen talla matkalla todennut satatuhattayksi (tai ainakin melkein) kertaa onnettoman pahvipaisyyteni suuntavaiston saralla. Kyselen jatkuvasti avuttomana Katrilta, etta mihin sitten piti kaantya ja meinaan iloisesti jatkaa matkaa, kun seisomme jonkun tietyn, kolmesti samana paivana vieraillun ja neljatta kertaa tavoitellun kohteen edessa. Olen suuri piimapaa. Mutta onneksi on Katri, joka osaa lukea karttoja ja hymyilla karsivallisesti, kun kaupasta ulos tultaessa en tieda, kummasta suunnasta tulimme ja kumpaan olemme menossa.

Mutta Dhulikhelissa oli mainiota. Iltaisin nakyi tulikarpasia, joita saattoi vahingossa luulla tahdenlennoiksi, jos katsoi sivusilmalla pimealle taivaalle. Aamuisin terassilla oli paljasvarpaisilteen kylma ja nakyi lumihuippuisia vuoria ja pilviutua ja saattoi kaariytya huiviin ja tuntea olonsa villasukkamaiseksi.

Hotellin tyontekija, hammentyneesti hymyileva, pyoreasilmainen poika, kertoili mielenkiintoisia seikkoja Nepalin olleesta ja nykyisesta poliittisesta tilanteesta. Mikali kasitin kertomuksen oikein, jokin aika takaperin joku maolainen paattaja oli katkaissut vuodeksi sahkot koko maasta ja ainoastaan vesivoimaan tai aurinkoenergiaan turvautuminen oli ollut vaihtoehto sahkonsaannin turvaamiseksi. Aikamoista, vaikka ekologista toki. Myos koko maata koskevien lakkojen kasite kavi hieman paremmin selvaksi. Kuulemma mika tahansa maan yli kymmenesta puolueesta voi ainakin teoreettisesti, ja usein kai kaytannossakin, pistaa pystyyn lakon, mikali ei saa hallitukselta jotain tavoittelemaansa asiaa. Lakon aikana kaikki teilla liikkuvat kulkuneuvot, pyorat mukaanlukien, pistetaan palamaan. Olin itsekseni miettinyt jotain niinkin naiivia, kuin etta miten kaikki bussikuskit vaikkapa saadaan mukaan tietyn puolueen lakkoiluun, mutta tasta nakokulmasta katsottuna vastaus on kai aika tyhjentava. Nykyisena tasavalta-aikana maolaiset eivat kuulemma enaa ole kuitenkaan mahdollisten lakkojen takana, vaan viimeisimmankin maaliskuisen lakon oli jarjestanyt nimenomaan monarkiaa kannattava puolue.

Ja niin, Dhulikhelin kyla vaikutti onnelliselta kylalta, ainakin pinnalta pain. Kaduilla tepastelivat ankat ja lapset sulassa sovussa samalla tavalla vaappuen, naiset vetivat vuohia lieoissaan, jotkut kantoivat pujoskoreissa erinakoisia lasteja paikasta toiseen, pienet pojat potkivat innoissaan palloa nurmikentalla ja vanhat miehet istuivat elintarvikekioskien takana tutkaillen maailmaa nepalilaisten hattujensa alta. Erityisesti mietin sita, miten ihana on nahda jollain tavalla terveen oloisia lapsia, miten sellaisen jotenkin vaistoaa lapsen elekielesta, ilmeista, etta lapsi on saanut tulla kannatelluksi, kasvaa jossain maarin suojassa, elaa riittavasti uuden ihmisen hammentavassa ihmemaailmassa, jossa kaikki saattaisi olla vahan ainakin mahdollista.
Kolkatan katulapsista sellainen puoliksi tarinoiden maailmassa elamisen ihmetys tuntui puuttuvan, syyt ovat tietenkin ilmeiset.

Huomenna tarkoituksemme on jatkaa yobussilla Nepalin rajalle ja sielta Intian puolelle Siliguriin, jossa olemme yota. Siligurista ajatus olisi menna yojunalla Kolkataan, jossa sitten viettaisimme paivat ennen keskiviikkona Suomea kohti lahtevaa lentoa, joka on Helsingissa torstaina. Ajatus kotiinpaluusta tuntuu hyvalta.

Tulikarpaslaakso

Vastoin oletuksiani myos taalla Dhulikhelin pienehkossa vuoristokylassa on nettikahvila, joskin hitaamman puoleisella, tasaisen takkuavalla yhteydella. Vaan eipa se mitaan, blogin kirjoittelu sujuu yhta kaikki.

Kun eilen paasimme perille majapaikkaamme, hyppelin kattoterassilla ilosta. Ymparilla levittaytyvat, silmankantamattomiin aukevat vuoristomaisemat ovat jotain kasittamattoman avaraa ja saavat ajattelemaan hammentyneita ajatuksia siita, miten jossain voi olla olemassa jotain niin taydellisyytta hipovaa hengittamisen helppoutta. Haltioivaa. Kotkat kaartelevat vuoristolaaksojen ylla, horisontti on utuisen sininen tai auringon laskiessa hehkuvan punaisena liekehtiva ja illan hamartyessa alapuolella levittaytyviin vuoristokyliin syttyvat lempeat taplikkaat valot, kuin tulikarpasia lentelisi siella taalla. Mietin, millainen on sielultaan ihminen, joka on saanut kasvaa koko ikansa naiden laajuuksien keskella.

Istuskelin eilen illalla hotellirakennusta kiertavalla reunustalla ja katselin kaupungin valoja. Oli helppoa tyyntya ja ajatella ajatuksia, jotka silittavat. Tana iltana tahtoisin syoda pannukakkua, jossa on paalla mausteista hunajaa ja katsella illan sinisyytta.

Turismiturinoita

Hah, logiikkani on pettamaton. Valvoin edellisyona varmaankin kolme tuntia, niin pitkaan, etta yopimeys muuttui aamuvaloksi. Tosin valvominen oli oikeastaan aika mukavaa, istuin kattotasanteella hammentavan hiljaisessa Katmandun yossa ja ajattelin laulua.

Tanaan aamulla soimme mainiota aamiaista (ah, hedelmamysli!) ja joimme paljon nepalilaista teeta, joka on lahes samanlaista kuin intialainen chai. Ja intialainen chai on aivan ihanaa! Mustaa maitoteeta, masala-maustetta ja paljon sokeria. Luulen, etta saatan melkein kehrata tulevina syysaamuina chai-mukin aarella, etenkin jos sataa ja saa jaada peiton alle lukemaan kirjoja niin pitkaksi aikaa kuin ikina huvittaa.

Taalla Katmandun turistikeitaassa on muuten vahan pohkoa. Hullua, etta jonkun maan paakaupungista kokonainen isohko alue on tehty ainoastaan ulkomaalaisten ostospaikaksi. Tuntuu tavalaan surulliselta ajatella, etta tavallaan joku maa luovuttaa palasen itsestaan keinotekoiseksi turistipuuhamaaksi ilman yhtakaan taloudellisten nakokulmien ulkopuolista paikallista kayttotarkoitusta ja etta tulijoita riittaa laumoittain vuodesta toiseen. Eiko olisi jalompaa dreijata savea jossain pienessa kylassa paikallisten kurttuisten vanhusten asiantuntevassa opastuksessa?

Toisaalta taytyy tunnustaa, etta noin yleisemmin taman matkan aikana aiempi kanariansaariturismiylenkatseeni on kokenut kohtuullisen kokoisen kolauksen. Olisin kuvitellut olevani vahan seikkailuhaluisempi, urhoollisempi ja muutenkin vastaanottokykyisempi yksilo. Viela mita. Olen huokaissut helpotuksesta paastessani syomaan ihantakuuvarmastitasmalleensamanlaistakuinkaikkiallamuuallakin-pannupizzaa Pizza Hutiin ja viehattynyt toistensa kopioita olevien uushippivaatekauppojen epakulttuurinomaisten hepeneiden hypistelysta. Olen selvasti vaalimiani kuvitelmia turvallisuushakuisempi holmolainen enka edes ruoski itseani siita paivin ja oin. Toisaalta se johtuu ehka siitakin, etta en usko ihmisen ylipaataan jaksavan asioita maaraansa enempaa. Kymmenennesta suklaaleivoksesta kieltaytymiseen ei useimmiten tarvita kovin suuria tahdonalaisia ponnisteluja. Samalla tavalla uskoisin, etta jos saisin oleilla uudessa kulttuurissa kauemmin, tulisin vaistamatta jossain vaiheessa kyllastetyksi lansimaalaiskulttuurisilla turvatekemisilla joksikin toviksi ilman sen suurempia tietoisia vaatimuksia. Nain ainakin nyt kuvittelen.

Mutta jee. CD-kaupat myyvat suufimusiikkia ja kaikkea muutakin musiikkia huokeaan hintaan. Ostin tanaan eraan suufimystikon runokirjan. Dervissit, nuo myyttiset pyorijat.

Huomenna suuntaamme luultavasti eraaseen vuoristoiseen pikkukylaan nimelta Dhulikhel. Voi myos olla, etta kaymme myos vastaavassa toisessa vuoristokylassa nimelta Nakargot. Yhteensa olemme alustavasti ajatelleet olevamme vuorilla kuutisen yota. En tieda, onko kyseisissa paikoissa Internet-mahdollisuutta, joten mikali ei, blogini vaikenenee muutamaksi paivaksi. Mutta sain soittamalla puhelimeni PUK-koodin ja nain ollen puhelimen pitaisi jalleen toimia.

Voikaa hyvin. Olette hienoja ja tarkeita.

Darjeeling limited

Tervehdys Katmandun turistikeitaasta Thamelista. Nyt kavikin niin, etta koko matkan erimuotoisia haaveksintoja edelta kasin herattanyt vuoristoinen teekaupunki Darjeeling taitaa jaada nakematta. Matkasimme maanantaiyona hyvassa uskossa Kolkatasta junalla New Jalpaiguriin, josta otimme riksan Siligurin asemalle kohdataksemme paljon intialaisia miehia, jotka levittelivat kasiaan toistellen vuorotellen "strike" ja "no Darjeeling" ja "go to Bhutan". Kavimme lapi eri kulkuvalinevaihtoehdot yksitellen, joihin kaikkiin vastaus oli "no". Sen jalkeen koitimme saada selkoa siita, kauanko kyseinen lakko kestaa ja kuka varsinaisesti lakkoilee. Aika-arviot vaihtelivat vastaajasta riippuen paivasta kuukauteen. Kun loysimme tiemme turisti-infoon, saimme selville, etta lakon syy on poliittinen ja liittyy lahinna kyseisten alueiden itsenaistymispyrkimyksiin ja kestaa ennalta maaraamattoman ajan.

Vaihtoehdot eivat tuossa vaiheessa nayttaneet kovin moninaisilta ottaen huomioon, etta bussikuskien meille kovasti kauppaamassa Bhutanissa oleskelun paivataksa on 250 dollaria (tata bussikuskit eivat toki maininneet, yllatys rajalla olisi voinut aiheuttaa jonkinkokoista hammennysta) ja etta vuoret ja viileys ovat pohjoisessa. Hetken tuumattuamme paatimme paeta Nepalin vuoristoon ja toivoa, ettei tanne iske poispaasya hankaloittavaa liikennelakkoa. Kiltti ja tietava turisti-infon intialainen seta kuitenkin vakuutteli, etta Nepalin puolella lakot kestavat korkeintaan paivia, joten luulen, etta meilla on toiveita paasta parin viikon paasta lahtevalle lennolle takaisin Suomeen.

Joten, taallapa siis olemme, keskella vieriviereen pakattuja turistikauppoja ja ravintoloita ja leipomoita, joista saa ehka parhaimman nakoisia suklaapullia ikina. Mutta olen hieman holmistynyt. Spekuloimme Katrin kanssa mahdollisella sisimpaan iskostuvalla Darjeeling-pakkomielteella, joka ei jata rauhaan ennen kuin jonain paivana paasee istumaan teeplantaasien keskelle kuukaudeksi itsepaisen pysyvasti kuin Jayha Jokottaja konsanaan.

Mutta noin yleisesti ottaen, tama on ihan hyva myos nain, vaikka harmillista, etta talla reissulla emme paasseet nakemaan Intian mahdollisesti levollisempaa osiota. Talla matkalla tama on nyt mennyt vahan niin kuin kuin olisi pieni lapsi ja Nepali olisi se turvallinen tati, jonka helmoihin pakenee sitten kun isot pojat alkavat hankaliksi. Hammentavaa, etta reissua on jaljella enaa pari viikkoa. Vasta nyt tuntuu silta, etta havainnointiin alkaa hiipia pala levollisuutta, ahnehtimatonta, mutta kuitenkin tarkkaavaista lasnaoloa tietyissa hetkissa. Sellaista, etta huomaa lapsen peseytyvan punaiseen pyyhkeeseen kietoutuneena joessa keskella bussin ikkunasta ohi kiitavaa vuoristomaisemaa ja kuva tarkentuu rauhallisesti, sita ajattelee, etta kappas, lapsi on pesulla, vuoristopuron vesi on varmaankin raikasta. Eika mielessa kiepu yhta-aikaa kymmenta erinakoista ja erisavyista huolestunutta, epavarmaa, osoittelevaa, hammentavaa, ihmettelevaa tai kaipaavaa oloa sekamelskana, joka muuttaa lasnaolevat havainnot ohuiksi. No, en mina nyt silti mitenkaan varsin valaistunut ole, eipa silla. Mutta hieman tyynemmalta alkaa oleminen ehka tuntua. Vaikka en tieda mika outo kohtalonusko minuun on pesiytynyt, mutta tuntuu aina huolestuttavalta kirjoittaa tuollaista, kun sitten alkaa miettia, etta kuitenkin sitten viettaa seuraavan yon kieppuen sekavien ajatusten kourissa, kun kerran uskaltautui mainitsemaan jotain kappaleesta seesteisyytta. Viimeksikin Kolkatan yojunassa ajattelin, etta nyt alkaa tammoinen levollinen kahden viikon viimeinen Intia-jakso ja ajattelin myos, etta nain ei pitaisi ikina edelta kasin ajatella, ja sitten heti oli Siligurin asemalla vastassa huitovat miehet ja epatietoisina levittaytyvat kadet ja "no, Darjeeling, no". Vaikka en mina ihan oikeasti semmoiseen usko (sormet ristissa selan takana ja niin pois pain :)).

Niin joo, semmoinen huomio muuten, etta talla hetkella puhelimeni on poissa toiminnasta, kunnes saan Saunalahdelta sahkopostitse tietooni PUK-koodin. Kyseinen puhelimenryokale oli mennyt yobussissa itsekseen paalle ja koodannut kolmesti vaaran PIN-koodin, jolloin puhelin lukittuu vaatimaan PUK-koodia, jota ei tietenkaan taalla ole kasilla. Kannattaapi siis talla eraa laittaa sahkopostia, jos tulee mieleen jaettavia ajatuksia. :)

Leikitko mun kaa tanssimista?

Tanaan on hieman nuupahtanut olo. Veikkaan, etta kohta reilun kuukauden jatkunut yskanuhakombinaatio on lisannyt repertuaariinsa vetamattoman olon. Toisaalta myoskaan ruokavalio ei ehka ole ollut parhain mahdollinen; jarjeston puolesta tarjottu ruoka koostuu lahinna riisista ja maustetuista vihanneksista paivasta toiseen. Tosin olemme kayneet talla viikolla joitain kertoja syomassa muualla ja ne ruuat ovat olleet mainioita.

Mutta eilinen ilta oli viehattava seka myos aavistuksen surrealistinen. Menimme paikalliseen yokerhoon nimelta Tantra, jota Lonely Planet mainosti Kolkatan "top spotiksi". Mielikuvat ja todellisuus eivat aina aivan kohtaa :). Kun astuimme sisaan, eteemme levittaytyi sellaisella hyperavaruusmodernikiiltavamuovimetalliyhdistelma-tyylilla kalustettu sali neonvaloin koristelluin baaritiskein. Siella sitten istuimme diskopallojen metallisessa valkkeessa me ja kourallinen intialaisia kuunnellen musiikkia, jonka basso sanoi viritysmittarin tasmallisyydella minuutti toisensa jalkeen bum, bum, bum, bum, bum, bum, bum, bum ja kukaan ei laulanut. Toisin sanoen olimme paatyneet trenditeknoluolaan. Jalleen nauratti. (Lonely Planetin arvostelun kirjoittaja olisi ehka ystavallisesti voinut vihjaista omista musiikillisista mieltymyksistaan arviointinsa yhteydessa :D). Mutta ei se mitaan! Halusimme tanssia ja niinpa paatimme uhmata basson monotonista seinaantuijotusapatialietsontaa. Valtasimme tyhjan tanssilattian ja pompimme ylosalassivuilleeteenilmaan ja tuntui silta, kuin olisi ollut lapsi ja saanut mellastaa leikkikentalla sydamensa kyllyydesta. Se oli riemastuttavan alytonta.
Tosin mulle tuli melko valittomasti heikko olo, jonka syyksi veikkaan edelleen tuota sinnikasta yskaystavaa.

Semmoista. Huomenna lahdemme yojunalla kohti Darjeelingin teepeltoja. Kaikissa vanhoissa tyttokirjoissa kalpeat neidot lahtevat vuorille keuhkoparantoloihin. Elan toivossa, etta vuoristoilma tepsii rohdoksi myos proosallisempaan liman ulos kakomiseen.

Ja koska en halua lopettaa blogikirjoitusta sanoihin "liman ulos kakominen", taidan toivottaa teille kaikkea kaunista ja hyvaa ja mansikoiden syomista. Oi, kaipaan suomalaisia mansikoita.