Paiva, jona soudetaan, on hyva

Tanaan on viimoinen paiva Pokharassa, huomenna suuntaamme aamubussilla kohti Sunaulia ja sielta Gorakhpuriin toivottavasti yoksi. Tiistaipaiva seka yo kuluukin sitten junassa kolistellessa kohti Kolkataa, jossa vapaaehtoistyon ensimmaisen tapaamisen pitaisi olla keskiviikkoiltapaivana kolmelta. Saa nahda, kuinka hehkeilla oloilla saapuu tapaamiseen matkustettuaan ilmastoimattomassa junassa melkein kaksikymmenta tuntia yhteen putkeen. Voipi olla siis, etta tanne blogiin pystyn kirjoittamaan enemman kuulumisia vasta aikaisintaan keskiviikkona tahi torstaina.

Mutta jee, tanaan paasimme soutelemaan. Oli rauhallista, liplatusta. Vene oli sininen, ajan kuluttama kapea puuvene, oi, se oli niin kaunis esine.

Torakkarakkautta ja veneajatuksia

Eilen yolla nain (no niin, tamahan alkaa mielenkiintoisesti... mutta puuttuvien pisteiden syy vain) kun kaksi jattikokoista torakkaa silitti toisiaan tuntosarvilla vessan pimeydessa. Torakka-herkistelya suuntamani taskulampun valokeilassa. Torakat (luulen, etta ne ovat niita, vaikka en tieda, voivatko torakat olla viisi senttia pitkia?) ovat vallanneet siekailematta kayttoonsa huoneemme tarjoamat mukavuudet, jotka luonnollisesti tuntuvat varmasti mainioilta ulkona lapi yon jatkuneen kaatosateen sijasta. Etenkin vessan ovi kiipeilyalustana tuntuu miellyttavan niita ja eilen kun palasimme iltapalalta ylakerrasta, torakat olivat myos olleet kuin kotonaan ja tutustuneet rouskuttamalla poydalle jaaneisiin kekseihin. Hammentavaa oli, etta niiden purukalusto selvasti riitti jarsimaan kekseihin haukkausjalkia. Mutta oi, hyvan aterian ja kiipeilyharjoitusten jalkeen on varmasti parempi mieli silitella toisiaan tuntosarvilla.

Eilen yolla oli myos aivan valtava sade ja ukkosilma. Katselimme illan pimeydessa sita hostellin parveketerassilta salamoiden valaistessa valahdyksittain koko tienoon kirkkaaksi kuin paiva. Aluksi ei kuulunut jyrinaa lainkaan, joka teki valahtelevasta panorama-nakymasta entista epatodellisemman, vaikkakin kauniilla tavalla. Ukkonen myos naytti katkaisseen sahkot koko Pokharasta, koska reunustalla levittaytyva kaupunki pimeni kerralla. Ainakaan hostellihuoneeseemme ei kaupungille lahtemiseen mennessa ollut palannut sahkoja ja nain ollen myos vesi oli poikki. Toivottavasti illaksi sahkot palaisivat.

Puhuimme Katrin kanssa siita, kuinka jo toisena taalla olemisen paivana alkaa tuntua tavallaan jotenkin liian vaivattomalta tama oleminen, vaikka koituukin tavallaan levoksi. Hieman kuin olisi jossain etelan lomakohteessa, ainakin keskustassa kavellessa. Kaupat myyvat lahinna turisteille tarkoitettuja vaatteita, laukkuja, huiveja ja koruja ja hostelleja ja ravintoloita paikallisittain huikeaan, lansimaisittain halpaan hintaan on joka toisessa kadunkulmassa. On jopa turistitavaroihin erikoistuneita kauppoja, joissa myydaan Springles-sipseja, Mars-suklaapatukoita, vessapaperia (paikalliset eivat nayta kayttavan vessapaperia, ainoastaan vetta), lansimaisia shampoita ja ihonhoitotuotteita ja niin edelleen. Myos ravintoloiden ruokavalikoima on lansimaalais-aasialainen. Spagettia, nuudeleita ja pizzaa saisi vaivattomasti tilattua. Ehka voisi ajatella, etta jos Intian puolella alkaa liikaa pyoria paassa, Pokhara voisi olla nopea tasmahoito lansimaista tuttuusturvallisuustunnetta. Olisi silti mielenkiintoista matkailla myos Nepalin muissa osissa, jotka varmasti ovat aika tavalla erilaisia juuri Pokharaan verrattuna.

Huomenna haluaisin vuokrata veneen ja soudella jarvella. Paikalliset soutavat jarvella paivisin kuljettaen erilaisia lasteja ja keraten pohjasta jonkinlaisia vesikasveja. Yhden melojan rauhallisesti lipuvat veneet nayttavat seesteisilta usvaista vuorimaisemaa vasten. Namaste.

Matkalta Nepaliin ja perilla

Heippa.

Talla kertaa kirjoitan nappaimilla, jotka painuvat heti alas kun niihin koskettaa. On myos ehkapa parikymmenta astetta viileampaa. Olemme talla hetkella Nepalin puolella Pokharassa.

Taalla on ihanaa. Saavuimme tanaan. Hostellihuone on edullisimpia, mutta silti ikkunasta on nakoala suoraan jarvelle, jota usvaiset vuoret reunustavat. On levollista. Ihmiset puhuvat rauhallisella rytmilla eivatka toista kaikkea kolmesti. Kadulla voi kavella ilman, etta kukaan huutelee peraan myyntitarjouksia. Lisaksi on paljon hiljaisempaa. Sellainen saattaa tuntua aivan uskomattoman tyynnyttavalta jonkinasteisen kakofoniakonsertin jalkeen.
(Mutta silti olen iloinen, etta menemme taalta takaisin Intiaan -hankala selittaa, mutta asioiden annostelemattomassa kohtitulemisessa on myos jotain, jossa haluaa tulla huuhdelluksi, tai tuntuu, etta on hyva tulla huuhdelluksi. Ja toisaalta on sekin huomioitava, etta meidan olomme ovat joka tapauksessa uskomattomasti paremmat kuin monen paikallisen, vaikka toisaalta olemme toki tottumattomattomampia kaikkeen).

Matka tanne oli kuitenkin jalleen kaikkea muuta kuin harmoninen (toisaalta, mista kukakin harmonian loytaa). Sairastuimme molemmat viimeisena paivana Sarnathissa kuumeeseen, joka onneksi yon aikana laski inhimillisiin mittasuhteisiin, jotta pystyimme jatkamaan keskiviikkona Varanasin juna-asemalle. Viidenkymmenen asteen ulkolampotila ei juuri houkuttanut liikahtamaan juna-aseman odotustilasta hieman huonovointisena minnekaan, joten valitettavasti Ganges ihmeellisyyksineen jai nakematta. Sen sijaan Varanasista mieleen jai lahinna odotushuoneessa koko kahdeksan tunnin junan odotuksen ajan taukoamatta kaikuvat englanninkieliset junakuulutukset: Plimplom; May I have your kind attention please... Plimplom: May I have your kind attention please... Yhta kaikki opimme ainakin, etta juna taitaa olla hindiksi gaagi tai jotakin sinne pain ja sain otettua muutamia valokuviakin rauhallisesti istuskellessamme.

Yo junassa meni mainiosti ja aamulla olimme Gorakhpurissa, josta jatkoimme bussilla Intian ja Nepalin rajalle Sunauliin. Viimeoinen bussimatka Sunaulista Pokharaan oli mita mielenkiintoisin. Bussimatka kesti noin kaksitoista tuntia, kuudesta kuuteen, ja matkan pituus johtui lahinna pysahdyksista erinaisten sipseja ja limsoja myyvien kojujen kohdalla, jotka kestivat jokainen noin tunnin tai yli hien virratessa sisatiloissa (kerran pysahdyimme myos tiella ilmenneen kahakan vuoksi, mutta emme nahneet silti mitaan tavallisuudesta poikkeavaa). Bussi oli aariaan myoten taynna, mukaan lukien katon, jolle kiinnitetylla lavalla osa matkustajista istui. Joku oli ottanut pienen radion mukaan, josta virtasi lapi yon erinaisin keskeytyksin musiikkia, joka kuulosti lahinna animoitujen kissanpentujen mielipuoliselta vinkunalta muutaman ylimaaraisen karusellikierroksen jalkeen. Jossain vaiheessa tien kuoppien epatasaisessa rytmissa ylos alas pomppiessa keskiyon pimeydessa ylta paalta hiesta markana olisin ehka parjannyt myos ilman kyseista musiikkia sen kiistamatta surrealistisesta lisa-arvosta huolimatta. Mutta ei se mitaan, matka oli silti omalla tavallaan tunnelmaisa! Etenkin aamulla, kun vahitellen vuoret alkoivat piirtya esiin aamusumun keskelta ja ajoimme lapi pienten kylien, joissa ihmiset aloittelivat erilaisia aamutoimiaan ulkosalla.

Nyt ulkona sataa ensimmaista kertaa kunnolla taalla olomme aikana. Lieko myohassa oleva monsuuni tekemassa tuloaan. Mainiota, kasvit saavat juodakseen.

Myos minulle pain saapi kirjoitella kuulumisia vaikka sahkopostiin, olisi hyva kuulla elamistanne, miten niissa menee.

Alkuajatuksia

Tama on kirjoitettu oikeasti 23.6, eli viime tiistaina, mutta en ehtinyt silloin julkaista tata nettikahvilan sulkeutuessa.

Tervehdys hammentavasta Intiasta. Alkaa silti hammentyko tasta kummallisesta kirjoitusasusta, vaikka joudutte mielikuvittelemaan pilkulliset kirjaimet.





Tanaan on viides kokonainen paiva Intian maaperalla. Ensin on todettava, etta taalla on aivan tolkuttoman kuuma, niin kuuma, ettei ajatus kulje. Paivisin saaennusteiden mukaan on lahemmas viisikymmenta astetta ja oisin noin kolmekymmenta. Monsuuni ei ole viela saapunut, mutta kuulemma on jo hieman myohassa ja alkanee viikon sisalla. Sitten polttava kuumuus vaihtuu luultavasti trooppiseen kuumuuteen. Tama maa tuntuukin olevan tuulettimien luvattu maa. Kaikkialla sisatiloissa pyorivat staattista surinaa pitavat propellituulettimet, joiden hypnoottista pyorintaa hostellin katossa tulee katseltua paivasaikaan tovi jos toinenkin, mikali ei ole puikkelehtimassa paahteessa kohti seuraavaa maaranpaata kiihkeasti toottalaivien riksakuskien ja erinaisten pikkutavarakauppiaden karryjen lomassa.





Yhta kaikki, uskoisin, etta voi todeta, etta tahan asti kaik on mennyt hyvin, vaikka ei valttamatta kovin suunnitellusti. Delhiin saapuessa kello oli yksitoista yolla ja meilla ei ollut tietoakaan majapaikasta tahi keinoista paasta sellaiseen. Naytimme varmasti niin onnettoman typertyneilta valkonaamoilta, etta kerasimme heti ymparillemme kourallisen innokkaita neuvojia, joiden yhteenlaskettu tarkoituspera oli saada meidat epaviralliseen taksiin maksamamme virallisen taksin sijasta. Hyvauskoinen ulkonakomme piti sikali paikkansa, etta olisimme varmasti lahteneetkin eraan sellaisen matkaan, jollei aseman vartija olisi tullut ohjaamaan meita keltamustien taksien pariin. Ensimmaisesta yosta alkaen kavi selvaksi tinkimisen oleellisuus -hostellin lahtohinta oli tuhat rupiaa yhden hengen huoneesta, mutta lopulta maksoimme kahden hengen huoneesta seitsemansataa rupiaa. Kirjoitan luvut, koska tassa nappaimistossa nolla ei suostu painumaan alas lainkaan.
Ja niin, oli siina seitsemassa sadassakin varmasti jonkin verran holmo valkonaama turisti avuttomana sekamelskaisessa Delhissa keskiyolla -lisaa.


Seuraavana paivana Delhissa kaikki hyokyi paalle kyselematta -infernaalinen kuumuus ja aistitodellisuuden kaoottisuus vesipullo-ostoksilla hortoillessa.Delhissa kadut nayttivat olevn usein omistetut jonkun tietyn tuotteen myymiselle. Nain ollen ensimmaisena Delhi-paivana harhailimme jonkin tovin kadulla, jonka varrelta olisi saanut varmasti mainioita vessanponttoja ja kaakelilaattojenkin hintoja olisi voinut tuloksellisesti kilpailuttaa.





Delhista matkustimme Bareillyyn junalla toisen luokan vaunussa, jossa ei ollut varattuja paikkoja. Jalleen hontit, hikiset ja punakat naamamme kutsuivat erinaisia neuvonantajia luoksemme vakavasti vakuuttaen, etta junalippumme pitaisi kayda vaihtamassa ykkosluokkaan ja etta kakkosluokassa matkustaminen ei ollut sallittua. Lopulta kuitenkin paasimme estelematta nousemaan junaan naisten vaunuun. Toisen ihmisen koskettaminen tuntuu olevan taalla luontevaa, ehka olosuhteiden pakostakin. Junassa tuntemattomat ihmiset nojailivat toisiinsa etsien kelvollista asentoa tayteen pakatussa vaunussa. Olemisessa on tungoksesta ja halinasta huolimatta jotain hyvin harmonista. Keskinainen tuupinta, kalkatus ja kaikenlainen vaittely matkaavien naisten kesken tapahtui virraten, takertumatta, junan ikkunan ohi vilahtavien maisemien kaltaisesti.



On myos hammentavaa, kuin aidosti ystavallisia ihmiset voivat olla ilman piilotettuja tarkoitusperia. Seka Bareillyyn etta Varanasiin saapuessa samassa junassa matkustaneet henkilot lahtivat nayttamaan meille hostellia ja tinkivat puolestamme hinnan intialaiseksi. Bareillyyn mentaessa eras nainen tarjoutui majoittamaan meidat, vaikka yhteista kielta ei ollut. Kieltaydyimme kohteliaasti, mutta eleena tarjous tuntui hammastyttavalta. Hyvin hankala kuvitella Suomessa tilannetta, jossa tulisi mieleen tarjota omasta kodistaa yosijaa turisteille, joiden kielta ei ymmartaisi ja joista ei tietaisi kaytannossa mitaan.



Varanasiin saapuminen tapahtui yhta kaikki varsin mielenkiintoisissa merkeissa. Tarkoituksemme oli matkustaa perille kakkosluoka yojunalla, joka olisi aamu seitsemalta Varanasissa. Kun paasimme varatuille paikoillemme, havaitsimme, etta eras intialainen perhe oli valloittanut kaikki paikat. Perheella oli mukana kasittamattoman massiivinen valkoinen matkasakki, joka oli nostettu ylakerroksen makuupaikalle tayttaen paikan kaytannossa kokonaan. Siirryimme suosiolla laheisille vapaille paikoille, joista meidat sittemmin haadettiin pois yon koittaessa. Tassakaan vaiheessa perheen isa ei tehnyt elettakaan siirtaakseen matkasakkia pois makuupaikalta, mutta kun aloin oma-aloitteisesti kiskoa sakkia alas, auttavia kasia ilmestyi. Pohdin, josko tapakulttuuriin kuuluu vaatia selkeasti haluamaansa tullakseen ymmarretyksi. Yhta kaikki, lopulta osoittautui, etta itse asiassa me olimme ne moukkamaiset valkonaamat, jotka olivat pyrkineet haatamaan perheen omalta paikaltaan. Yhdelta yolla tapahtuneessa lipuntarkastuksessa nimittain ilmeni, etta olimme vaarassa junassa. Konduktoori totesi kyseisen junan matkaavan Patnaan, onneksi Varanasin kautta, jonne juna saapuisi puoli kolme aamuyolla. Kiipesimme vapaalle ylatason makuupaikalle ja nauroimme kauan.

Perilla Varanasissa eras juuri kihlautunut pariskunta lahti nayttamaan meille hotellia, he itsekin etsivat majoituspaikkaa. Saavuimme noin neljalta aamuyolla kahden vaihtoehtoisen hotellin luokse, joilla molemmilla oli tarjota yksi huone. Ensimmaisen hotellin vastaanotosta yoasussa kompinut mies oli varsinkin aamuyosta jokseenkin hakellyttava ilmestys. Laiha vartalo oli verhottu likaiseen riepuun, silmat seisoivat paassa ja hostellihuoneen lukkoa avatessa kadet hapuilivat liikeratoja siihen malliin, etta kyseessa tuskin oli ensimmainen yo, jolloin mies oli sekoittanut paansa jollain mita kasiinsa sattui saamaan. Kavi ilmi, etta kyseisella hostellilla ei ollut lupaa majoittaa turisteja, joten kihlaparin opastuksella menimme vastapaiseen hostelliin. Ilmeni, etta vessa oli uskomattoman saastainen intialainen kaymala, jonka pinttyneissa kusivanoissa muurahaiset kiipeilivat. Itse huoneessa vaaleansinisia seinia vasten heijastuva kelmea loisteputkivalo toi mieleen lahinna aseman vessojen piikittamisen estavan valaistuksen. Absurdia tunnelmaa lietsoi jossain maarin vastaanottohenkilon paalle napsauttaman television tolkuton molina yossa. Jalleen nauratti, etenkin siina vaiheessa kun Katri luuli sammuttavansa valot, mutta onnistui painamaan kutsunappia, jonka seurauksena vastaanotossa tyoskenteleva mies kiipesi ylos ja alkoi hakata oveamme. Miesraukka, jonka unta holmot turistit jatkuvasti hairitsivat.



Varanasista lahdimme heti seuraavana aamuna riksalla kymmenen kilometrin paahan Sarnathiin, jossa Buddhan katsotaan pitaneen ensimmaisen seremoniansa, ja Sarnathissa olemme edelleen, seuraava yo on kolmas taalla. Historiansa nojalla Sarnathissa on valtava maara erilaisia buddhalaisia temppeleita pienella alueella. Eilen osallistuimme buddhalaiseen iltaseremoniaan temppelissa, josta mantrojen laulaminen kuuluu kaiuttimista yli kaupungin. Illat ovat taalla lempeita, jollain tavalla taianomaisia. Vihannesten ja hedelmien kaupustelijat ovat pystyttaneet kojunsa teiden varsille ja usein myymisia valaisemassa on pieni kynttila asetilla. Kojujen ohi kavellessa tuntuu hieman silta, kuin olisi astunut keskelle hymyilevien ihmisten unenomaista tarinaa.



Monen ihmisen arkitodellisuus ei tokikaan ole lahellakaan kaunista kuvaelmaa. Kerjalaisia on paljon, pienista taapertavista lapsista vakavakasvoisiin vanhuksiin. Suhteessa paikalliseen hintatasoon konkretisoituu se tosiseikka, kuinka paljon pienillakin lahjoituksilla oikein kohdistetuille kehitysyhteistyojarjestoille voidaan potentiaalisesti saada aikaan.



Huomenna matka jatkuu yojunalla Gorakhpuriin ja sielta toivottavasti rajan yli Nepaliin. Nepalissa oisin on kaksikymmenta astetta. Voisi todeta, etta kyseinen ajatus aiheuttaa joitakin helpottuneita huokauksia.


Voikaa hyvin, valvokaa lapi valoisien kesaoiden.