Alkuajatuksia

Tama on kirjoitettu oikeasti 23.6, eli viime tiistaina, mutta en ehtinyt silloin julkaista tata nettikahvilan sulkeutuessa.

Tervehdys hammentavasta Intiasta. Alkaa silti hammentyko tasta kummallisesta kirjoitusasusta, vaikka joudutte mielikuvittelemaan pilkulliset kirjaimet.





Tanaan on viides kokonainen paiva Intian maaperalla. Ensin on todettava, etta taalla on aivan tolkuttoman kuuma, niin kuuma, ettei ajatus kulje. Paivisin saaennusteiden mukaan on lahemmas viisikymmenta astetta ja oisin noin kolmekymmenta. Monsuuni ei ole viela saapunut, mutta kuulemma on jo hieman myohassa ja alkanee viikon sisalla. Sitten polttava kuumuus vaihtuu luultavasti trooppiseen kuumuuteen. Tama maa tuntuukin olevan tuulettimien luvattu maa. Kaikkialla sisatiloissa pyorivat staattista surinaa pitavat propellituulettimet, joiden hypnoottista pyorintaa hostellin katossa tulee katseltua paivasaikaan tovi jos toinenkin, mikali ei ole puikkelehtimassa paahteessa kohti seuraavaa maaranpaata kiihkeasti toottalaivien riksakuskien ja erinaisten pikkutavarakauppiaden karryjen lomassa.





Yhta kaikki, uskoisin, etta voi todeta, etta tahan asti kaik on mennyt hyvin, vaikka ei valttamatta kovin suunnitellusti. Delhiin saapuessa kello oli yksitoista yolla ja meilla ei ollut tietoakaan majapaikasta tahi keinoista paasta sellaiseen. Naytimme varmasti niin onnettoman typertyneilta valkonaamoilta, etta kerasimme heti ymparillemme kourallisen innokkaita neuvojia, joiden yhteenlaskettu tarkoituspera oli saada meidat epaviralliseen taksiin maksamamme virallisen taksin sijasta. Hyvauskoinen ulkonakomme piti sikali paikkansa, etta olisimme varmasti lahteneetkin eraan sellaisen matkaan, jollei aseman vartija olisi tullut ohjaamaan meita keltamustien taksien pariin. Ensimmaisesta yosta alkaen kavi selvaksi tinkimisen oleellisuus -hostellin lahtohinta oli tuhat rupiaa yhden hengen huoneesta, mutta lopulta maksoimme kahden hengen huoneesta seitsemansataa rupiaa. Kirjoitan luvut, koska tassa nappaimistossa nolla ei suostu painumaan alas lainkaan.
Ja niin, oli siina seitsemassa sadassakin varmasti jonkin verran holmo valkonaama turisti avuttomana sekamelskaisessa Delhissa keskiyolla -lisaa.


Seuraavana paivana Delhissa kaikki hyokyi paalle kyselematta -infernaalinen kuumuus ja aistitodellisuuden kaoottisuus vesipullo-ostoksilla hortoillessa.Delhissa kadut nayttivat olevn usein omistetut jonkun tietyn tuotteen myymiselle. Nain ollen ensimmaisena Delhi-paivana harhailimme jonkin tovin kadulla, jonka varrelta olisi saanut varmasti mainioita vessanponttoja ja kaakelilaattojenkin hintoja olisi voinut tuloksellisesti kilpailuttaa.





Delhista matkustimme Bareillyyn junalla toisen luokan vaunussa, jossa ei ollut varattuja paikkoja. Jalleen hontit, hikiset ja punakat naamamme kutsuivat erinaisia neuvonantajia luoksemme vakavasti vakuuttaen, etta junalippumme pitaisi kayda vaihtamassa ykkosluokkaan ja etta kakkosluokassa matkustaminen ei ollut sallittua. Lopulta kuitenkin paasimme estelematta nousemaan junaan naisten vaunuun. Toisen ihmisen koskettaminen tuntuu olevan taalla luontevaa, ehka olosuhteiden pakostakin. Junassa tuntemattomat ihmiset nojailivat toisiinsa etsien kelvollista asentoa tayteen pakatussa vaunussa. Olemisessa on tungoksesta ja halinasta huolimatta jotain hyvin harmonista. Keskinainen tuupinta, kalkatus ja kaikenlainen vaittely matkaavien naisten kesken tapahtui virraten, takertumatta, junan ikkunan ohi vilahtavien maisemien kaltaisesti.



On myos hammentavaa, kuin aidosti ystavallisia ihmiset voivat olla ilman piilotettuja tarkoitusperia. Seka Bareillyyn etta Varanasiin saapuessa samassa junassa matkustaneet henkilot lahtivat nayttamaan meille hostellia ja tinkivat puolestamme hinnan intialaiseksi. Bareillyyn mentaessa eras nainen tarjoutui majoittamaan meidat, vaikka yhteista kielta ei ollut. Kieltaydyimme kohteliaasti, mutta eleena tarjous tuntui hammastyttavalta. Hyvin hankala kuvitella Suomessa tilannetta, jossa tulisi mieleen tarjota omasta kodistaa yosijaa turisteille, joiden kielta ei ymmartaisi ja joista ei tietaisi kaytannossa mitaan.



Varanasiin saapuminen tapahtui yhta kaikki varsin mielenkiintoisissa merkeissa. Tarkoituksemme oli matkustaa perille kakkosluoka yojunalla, joka olisi aamu seitsemalta Varanasissa. Kun paasimme varatuille paikoillemme, havaitsimme, etta eras intialainen perhe oli valloittanut kaikki paikat. Perheella oli mukana kasittamattoman massiivinen valkoinen matkasakki, joka oli nostettu ylakerroksen makuupaikalle tayttaen paikan kaytannossa kokonaan. Siirryimme suosiolla laheisille vapaille paikoille, joista meidat sittemmin haadettiin pois yon koittaessa. Tassakaan vaiheessa perheen isa ei tehnyt elettakaan siirtaakseen matkasakkia pois makuupaikalta, mutta kun aloin oma-aloitteisesti kiskoa sakkia alas, auttavia kasia ilmestyi. Pohdin, josko tapakulttuuriin kuuluu vaatia selkeasti haluamaansa tullakseen ymmarretyksi. Yhta kaikki, lopulta osoittautui, etta itse asiassa me olimme ne moukkamaiset valkonaamat, jotka olivat pyrkineet haatamaan perheen omalta paikaltaan. Yhdelta yolla tapahtuneessa lipuntarkastuksessa nimittain ilmeni, etta olimme vaarassa junassa. Konduktoori totesi kyseisen junan matkaavan Patnaan, onneksi Varanasin kautta, jonne juna saapuisi puoli kolme aamuyolla. Kiipesimme vapaalle ylatason makuupaikalle ja nauroimme kauan.

Perilla Varanasissa eras juuri kihlautunut pariskunta lahti nayttamaan meille hotellia, he itsekin etsivat majoituspaikkaa. Saavuimme noin neljalta aamuyolla kahden vaihtoehtoisen hotellin luokse, joilla molemmilla oli tarjota yksi huone. Ensimmaisen hotellin vastaanotosta yoasussa kompinut mies oli varsinkin aamuyosta jokseenkin hakellyttava ilmestys. Laiha vartalo oli verhottu likaiseen riepuun, silmat seisoivat paassa ja hostellihuoneen lukkoa avatessa kadet hapuilivat liikeratoja siihen malliin, etta kyseessa tuskin oli ensimmainen yo, jolloin mies oli sekoittanut paansa jollain mita kasiinsa sattui saamaan. Kavi ilmi, etta kyseisella hostellilla ei ollut lupaa majoittaa turisteja, joten kihlaparin opastuksella menimme vastapaiseen hostelliin. Ilmeni, etta vessa oli uskomattoman saastainen intialainen kaymala, jonka pinttyneissa kusivanoissa muurahaiset kiipeilivat. Itse huoneessa vaaleansinisia seinia vasten heijastuva kelmea loisteputkivalo toi mieleen lahinna aseman vessojen piikittamisen estavan valaistuksen. Absurdia tunnelmaa lietsoi jossain maarin vastaanottohenkilon paalle napsauttaman television tolkuton molina yossa. Jalleen nauratti, etenkin siina vaiheessa kun Katri luuli sammuttavansa valot, mutta onnistui painamaan kutsunappia, jonka seurauksena vastaanotossa tyoskenteleva mies kiipesi ylos ja alkoi hakata oveamme. Miesraukka, jonka unta holmot turistit jatkuvasti hairitsivat.



Varanasista lahdimme heti seuraavana aamuna riksalla kymmenen kilometrin paahan Sarnathiin, jossa Buddhan katsotaan pitaneen ensimmaisen seremoniansa, ja Sarnathissa olemme edelleen, seuraava yo on kolmas taalla. Historiansa nojalla Sarnathissa on valtava maara erilaisia buddhalaisia temppeleita pienella alueella. Eilen osallistuimme buddhalaiseen iltaseremoniaan temppelissa, josta mantrojen laulaminen kuuluu kaiuttimista yli kaupungin. Illat ovat taalla lempeita, jollain tavalla taianomaisia. Vihannesten ja hedelmien kaupustelijat ovat pystyttaneet kojunsa teiden varsille ja usein myymisia valaisemassa on pieni kynttila asetilla. Kojujen ohi kavellessa tuntuu hieman silta, kuin olisi astunut keskelle hymyilevien ihmisten unenomaista tarinaa.



Monen ihmisen arkitodellisuus ei tokikaan ole lahellakaan kaunista kuvaelmaa. Kerjalaisia on paljon, pienista taapertavista lapsista vakavakasvoisiin vanhuksiin. Suhteessa paikalliseen hintatasoon konkretisoituu se tosiseikka, kuinka paljon pienillakin lahjoituksilla oikein kohdistetuille kehitysyhteistyojarjestoille voidaan potentiaalisesti saada aikaan.



Huomenna matka jatkuu yojunalla Gorakhpuriin ja sielta toivottavasti rajan yli Nepaliin. Nepalissa oisin on kaksikymmenta astetta. Voisi todeta, etta kyseinen ajatus aiheuttaa joitakin helpottuneita huokauksia.


Voikaa hyvin, valvokaa lapi valoisien kesaoiden.