Matkalta Nepaliin ja perilla

Heippa.

Talla kertaa kirjoitan nappaimilla, jotka painuvat heti alas kun niihin koskettaa. On myos ehkapa parikymmenta astetta viileampaa. Olemme talla hetkella Nepalin puolella Pokharassa.

Taalla on ihanaa. Saavuimme tanaan. Hostellihuone on edullisimpia, mutta silti ikkunasta on nakoala suoraan jarvelle, jota usvaiset vuoret reunustavat. On levollista. Ihmiset puhuvat rauhallisella rytmilla eivatka toista kaikkea kolmesti. Kadulla voi kavella ilman, etta kukaan huutelee peraan myyntitarjouksia. Lisaksi on paljon hiljaisempaa. Sellainen saattaa tuntua aivan uskomattoman tyynnyttavalta jonkinasteisen kakofoniakonsertin jalkeen.
(Mutta silti olen iloinen, etta menemme taalta takaisin Intiaan -hankala selittaa, mutta asioiden annostelemattomassa kohtitulemisessa on myos jotain, jossa haluaa tulla huuhdelluksi, tai tuntuu, etta on hyva tulla huuhdelluksi. Ja toisaalta on sekin huomioitava, etta meidan olomme ovat joka tapauksessa uskomattomasti paremmat kuin monen paikallisen, vaikka toisaalta olemme toki tottumattomattomampia kaikkeen).

Matka tanne oli kuitenkin jalleen kaikkea muuta kuin harmoninen (toisaalta, mista kukakin harmonian loytaa). Sairastuimme molemmat viimeisena paivana Sarnathissa kuumeeseen, joka onneksi yon aikana laski inhimillisiin mittasuhteisiin, jotta pystyimme jatkamaan keskiviikkona Varanasin juna-asemalle. Viidenkymmenen asteen ulkolampotila ei juuri houkuttanut liikahtamaan juna-aseman odotustilasta hieman huonovointisena minnekaan, joten valitettavasti Ganges ihmeellisyyksineen jai nakematta. Sen sijaan Varanasista mieleen jai lahinna odotushuoneessa koko kahdeksan tunnin junan odotuksen ajan taukoamatta kaikuvat englanninkieliset junakuulutukset: Plimplom; May I have your kind attention please... Plimplom: May I have your kind attention please... Yhta kaikki opimme ainakin, etta juna taitaa olla hindiksi gaagi tai jotakin sinne pain ja sain otettua muutamia valokuviakin rauhallisesti istuskellessamme.

Yo junassa meni mainiosti ja aamulla olimme Gorakhpurissa, josta jatkoimme bussilla Intian ja Nepalin rajalle Sunauliin. Viimeoinen bussimatka Sunaulista Pokharaan oli mita mielenkiintoisin. Bussimatka kesti noin kaksitoista tuntia, kuudesta kuuteen, ja matkan pituus johtui lahinna pysahdyksista erinaisten sipseja ja limsoja myyvien kojujen kohdalla, jotka kestivat jokainen noin tunnin tai yli hien virratessa sisatiloissa (kerran pysahdyimme myos tiella ilmenneen kahakan vuoksi, mutta emme nahneet silti mitaan tavallisuudesta poikkeavaa). Bussi oli aariaan myoten taynna, mukaan lukien katon, jolle kiinnitetylla lavalla osa matkustajista istui. Joku oli ottanut pienen radion mukaan, josta virtasi lapi yon erinaisin keskeytyksin musiikkia, joka kuulosti lahinna animoitujen kissanpentujen mielipuoliselta vinkunalta muutaman ylimaaraisen karusellikierroksen jalkeen. Jossain vaiheessa tien kuoppien epatasaisessa rytmissa ylos alas pomppiessa keskiyon pimeydessa ylta paalta hiesta markana olisin ehka parjannyt myos ilman kyseista musiikkia sen kiistamatta surrealistisesta lisa-arvosta huolimatta. Mutta ei se mitaan, matka oli silti omalla tavallaan tunnelmaisa! Etenkin aamulla, kun vahitellen vuoret alkoivat piirtya esiin aamusumun keskelta ja ajoimme lapi pienten kylien, joissa ihmiset aloittelivat erilaisia aamutoimiaan ulkosalla.

Nyt ulkona sataa ensimmaista kertaa kunnolla taalla olomme aikana. Lieko myohassa oleva monsuuni tekemassa tuloaan. Mainiota, kasvit saavat juodakseen.

Myos minulle pain saapi kirjoitella kuulumisia vaikka sahkopostiin, olisi hyva kuulla elamistanne, miten niissa menee.