Puiden oiset silhuetit ja hontti karusellivertaus

Yojunailimme, ja nyt olemme jalleen Kolkatassa, jossa nakojaan ulkona sataa kaatamalla. Hyva, ilma raikastuu! Kolkataan on odotettavissa liikennevalinelakko. Kaupungin paattajien ja liikennoitsijoiden kasitykset vanhentuneen liikennekaluston uusimisesta eivat kay yksiin ja nain ollen kaikki liikennoitsijat varoittavat aloittavansa lakon viimeistaan taman kuun lopussa, mikali eivat saa lisa-aikaa uusien kulkupelien hankintaa varten. Kaluston uusimisella olisi ilmeisesti tarkoitus osaltaan koettaa ratkaista Kolkatan ilmansaasteongelmaa (hengityssuojaimet ovat taalla tavallinen naky katukuvassa). Kannattettava tavoite, mutta apuva, alkaa riidelko enempaa ennen kuin olemme paasseet lentokoneeseen (varsinainen ilmastoteko sekin). Jos bussit, taksit ja riksat menevat lakkoon, joudumme varmaankin turvautumaan jalkoihimme tuon 16 kilometrin matkan taittamiseen. Olemme kuitenkin suunnitelleet, etta menemme lentokenttahotelliin yhdeksi edeltavaksi yoksi, eli jo tiistaina. Jos lakko on iskenyt jo silloin, onpahan sitten ainakin aikaa kavella!

Viime yon yojunailu oli nailla nakyminen talla eraa viimeisin intialainen junakokemus. Kuvasin salaa nukkuvien kanssamatkustajien varpaita ja tuijottelin ikkunasta ulos palmupuiden oisia silhuetteja. Aamulla ostin ensimmaisen kerran junasta chai-teeta ja saalittelin myohaisherannaisyyttani, koska juna-chai oli yhta mainiota kuin kahvila-chaikin ja sita paitsi lisana sai ripauksen "olen jo tottunut Intian tavoille ja tassa vain siemailen chaita junassa kuten paikallisetkin"-tunnelmaa. Heh.

Hammentavaa. Kolmen yon kuluttua lahtee lento Suomeen. Tuntuu oikeastaan silta, etta jos nyt saisin tulla uudestaan Intiaan taman kuuden viikon jalkeen uudestaan, puhtaalta poydalta, oikeastaan vasta voisin kunnolla alkaa ajatella, mista oikeastaan on kyse ja mita tapahtuu. Vahan kuin olisi ollut ensimmaista kertaa valtavan isossa ja nopeasti kieppuvassa karusellissa ja maisema olisi vilissyt ohi ja itse heilunut siina mukana reagoiden vaihtuviin pyorityksiin ja toksahdyksiin ja kieputuksiin ja myos niihin levollisiin liitaviin hetkiin melko vaistonvaraisesti ja vahan tiirailla maisemaa, minka paan pyoritykselta pystyy. Sitten kun karuselli pysahtyy, maisema nayttaa ensimmaista kertaa jasentyneemmalta ja alkaa mielessaan hahmotella, etta jaaha, tuonkin puun ohi taisin kiitaa siina yhdessa kohtaa, ja tuossa on tuommoinen mokki, asuukohan siina joku. Hassua.

Yhden kaden sormien yot ja Herra Norsu

Hei jee, minahan alan tottua tahan taalla olemiseen. Tervehdys siis Siligurista. Mutta kuitenkin, polyisessa, tukalassa kuumuudessa suunnasta epavarmana tallustaminen katuojien loyhkan ja imelan ylikypsan mangon tuoksun sekoituksessa, riksakuskien huudellessa ja moottoripyorien meinatessa ajaa paalle, ei tunnu enaa ollenkaan niin voimia vaativalta kuin joitain aikoja sitten (jos tama olisi ainekirjoitusta, reunamarginaalissa lukisi tassa kohdassa, etta ylipitka virke ja huutomerkki). Jatkuisikohan tama levollisuuslaskeuma, jos olisin viela pidempaan reissussa, vai johtuuko se juuri siita, etta oletettavasti viiden yon paasta olen ilmastoidussa lentokoneessa ja katson pienelta ruudulta elokuvia koko yon, jos en saa unta?

Viime yo bussissa oli myos hyva. Nepalilainen musiikki soi ja se oli miellyttavaa aika pitkaan, myos nepalilainen rap kuulosti sympaattisehkolta. Lauletaankohan nepalilaisessa rapissa vallasta karkoitetusta maolaisesta johtajasta vai pyydetaanko tyttoja heiluttamaan peppua vai ehka molempia? Sitten herasin usean kerran siihen, etta olin varma, etta olimme syoksyneet rotkoon, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska se ei ollut kuitenkaan totta (oinen unensekainen kuvitelmani johtui varmasti enimmakseen siita, etta muutama paiva sitten nain rotkoon syoksyneen bussin ja sitten ehka vahan siita, etta tama bussikuski ajeli kiemuraisia vuoristoteita sillein... itsevarmasti. Etta sitten pitaa vahan jarruttaa, jos yhden auton levyisella tiella tulee kuolleesta kulmasta vastaan kaksi rekkaa, joista toinen ohittaa toista). Ja sitten yhden kerran herasin siihen, etta tiella oli norsu! Oi, mika hienoin norsu! Se oli aika pieni sitapaitsi, ja silla oli hienot syoksyhampaat. Hei, herra norsu!

Olen ostanut paljon nepalilaista ja intialaista teeta. Odotan teita juomaan chaita kanssani elokuun iltoina. Se on hyvaa, se on parasta.

Aamu-utua ja tarinatodellisuuksia

Heihoi, jalleen Katmandussa taman tulevan yon verran. Olipa mukavaa palata paikkaan, joka tuntuu jollain tavalla tutulta, vaikka tuttuus rajoittuukin siihen, etta muistaa ehka pari kadunkulmaa kaannoksineen hostellilta nettikahvilaan ja levykauppaan tai jotain sen kaltaista. Jos muistaa niitakaan! Olen edelleen talla matkalla todennut satatuhattayksi (tai ainakin melkein) kertaa onnettoman pahvipaisyyteni suuntavaiston saralla. Kyselen jatkuvasti avuttomana Katrilta, etta mihin sitten piti kaantya ja meinaan iloisesti jatkaa matkaa, kun seisomme jonkun tietyn, kolmesti samana paivana vieraillun ja neljatta kertaa tavoitellun kohteen edessa. Olen suuri piimapaa. Mutta onneksi on Katri, joka osaa lukea karttoja ja hymyilla karsivallisesti, kun kaupasta ulos tultaessa en tieda, kummasta suunnasta tulimme ja kumpaan olemme menossa.

Mutta Dhulikhelissa oli mainiota. Iltaisin nakyi tulikarpasia, joita saattoi vahingossa luulla tahdenlennoiksi, jos katsoi sivusilmalla pimealle taivaalle. Aamuisin terassilla oli paljasvarpaisilteen kylma ja nakyi lumihuippuisia vuoria ja pilviutua ja saattoi kaariytya huiviin ja tuntea olonsa villasukkamaiseksi.

Hotellin tyontekija, hammentyneesti hymyileva, pyoreasilmainen poika, kertoili mielenkiintoisia seikkoja Nepalin olleesta ja nykyisesta poliittisesta tilanteesta. Mikali kasitin kertomuksen oikein, jokin aika takaperin joku maolainen paattaja oli katkaissut vuodeksi sahkot koko maasta ja ainoastaan vesivoimaan tai aurinkoenergiaan turvautuminen oli ollut vaihtoehto sahkonsaannin turvaamiseksi. Aikamoista, vaikka ekologista toki. Myos koko maata koskevien lakkojen kasite kavi hieman paremmin selvaksi. Kuulemma mika tahansa maan yli kymmenesta puolueesta voi ainakin teoreettisesti, ja usein kai kaytannossakin, pistaa pystyyn lakon, mikali ei saa hallitukselta jotain tavoittelemaansa asiaa. Lakon aikana kaikki teilla liikkuvat kulkuneuvot, pyorat mukaanlukien, pistetaan palamaan. Olin itsekseni miettinyt jotain niinkin naiivia, kuin etta miten kaikki bussikuskit vaikkapa saadaan mukaan tietyn puolueen lakkoiluun, mutta tasta nakokulmasta katsottuna vastaus on kai aika tyhjentava. Nykyisena tasavalta-aikana maolaiset eivat kuulemma enaa ole kuitenkaan mahdollisten lakkojen takana, vaan viimeisimmankin maaliskuisen lakon oli jarjestanyt nimenomaan monarkiaa kannattava puolue.

Ja niin, Dhulikhelin kyla vaikutti onnelliselta kylalta, ainakin pinnalta pain. Kaduilla tepastelivat ankat ja lapset sulassa sovussa samalla tavalla vaappuen, naiset vetivat vuohia lieoissaan, jotkut kantoivat pujoskoreissa erinakoisia lasteja paikasta toiseen, pienet pojat potkivat innoissaan palloa nurmikentalla ja vanhat miehet istuivat elintarvikekioskien takana tutkaillen maailmaa nepalilaisten hattujensa alta. Erityisesti mietin sita, miten ihana on nahda jollain tavalla terveen oloisia lapsia, miten sellaisen jotenkin vaistoaa lapsen elekielesta, ilmeista, etta lapsi on saanut tulla kannatelluksi, kasvaa jossain maarin suojassa, elaa riittavasti uuden ihmisen hammentavassa ihmemaailmassa, jossa kaikki saattaisi olla vahan ainakin mahdollista.
Kolkatan katulapsista sellainen puoliksi tarinoiden maailmassa elamisen ihmetys tuntui puuttuvan, syyt ovat tietenkin ilmeiset.

Huomenna tarkoituksemme on jatkaa yobussilla Nepalin rajalle ja sielta Intian puolelle Siliguriin, jossa olemme yota. Siligurista ajatus olisi menna yojunalla Kolkataan, jossa sitten viettaisimme paivat ennen keskiviikkona Suomea kohti lahtevaa lentoa, joka on Helsingissa torstaina. Ajatus kotiinpaluusta tuntuu hyvalta.

Tulikarpaslaakso

Vastoin oletuksiani myos taalla Dhulikhelin pienehkossa vuoristokylassa on nettikahvila, joskin hitaamman puoleisella, tasaisen takkuavalla yhteydella. Vaan eipa se mitaan, blogin kirjoittelu sujuu yhta kaikki.

Kun eilen paasimme perille majapaikkaamme, hyppelin kattoterassilla ilosta. Ymparilla levittaytyvat, silmankantamattomiin aukevat vuoristomaisemat ovat jotain kasittamattoman avaraa ja saavat ajattelemaan hammentyneita ajatuksia siita, miten jossain voi olla olemassa jotain niin taydellisyytta hipovaa hengittamisen helppoutta. Haltioivaa. Kotkat kaartelevat vuoristolaaksojen ylla, horisontti on utuisen sininen tai auringon laskiessa hehkuvan punaisena liekehtiva ja illan hamartyessa alapuolella levittaytyviin vuoristokyliin syttyvat lempeat taplikkaat valot, kuin tulikarpasia lentelisi siella taalla. Mietin, millainen on sielultaan ihminen, joka on saanut kasvaa koko ikansa naiden laajuuksien keskella.

Istuskelin eilen illalla hotellirakennusta kiertavalla reunustalla ja katselin kaupungin valoja. Oli helppoa tyyntya ja ajatella ajatuksia, jotka silittavat. Tana iltana tahtoisin syoda pannukakkua, jossa on paalla mausteista hunajaa ja katsella illan sinisyytta.

Turismiturinoita

Hah, logiikkani on pettamaton. Valvoin edellisyona varmaankin kolme tuntia, niin pitkaan, etta yopimeys muuttui aamuvaloksi. Tosin valvominen oli oikeastaan aika mukavaa, istuin kattotasanteella hammentavan hiljaisessa Katmandun yossa ja ajattelin laulua.

Tanaan aamulla soimme mainiota aamiaista (ah, hedelmamysli!) ja joimme paljon nepalilaista teeta, joka on lahes samanlaista kuin intialainen chai. Ja intialainen chai on aivan ihanaa! Mustaa maitoteeta, masala-maustetta ja paljon sokeria. Luulen, etta saatan melkein kehrata tulevina syysaamuina chai-mukin aarella, etenkin jos sataa ja saa jaada peiton alle lukemaan kirjoja niin pitkaksi aikaa kuin ikina huvittaa.

Taalla Katmandun turistikeitaassa on muuten vahan pohkoa. Hullua, etta jonkun maan paakaupungista kokonainen isohko alue on tehty ainoastaan ulkomaalaisten ostospaikaksi. Tuntuu tavalaan surulliselta ajatella, etta tavallaan joku maa luovuttaa palasen itsestaan keinotekoiseksi turistipuuhamaaksi ilman yhtakaan taloudellisten nakokulmien ulkopuolista paikallista kayttotarkoitusta ja etta tulijoita riittaa laumoittain vuodesta toiseen. Eiko olisi jalompaa dreijata savea jossain pienessa kylassa paikallisten kurttuisten vanhusten asiantuntevassa opastuksessa?

Toisaalta taytyy tunnustaa, etta noin yleisemmin taman matkan aikana aiempi kanariansaariturismiylenkatseeni on kokenut kohtuullisen kokoisen kolauksen. Olisin kuvitellut olevani vahan seikkailuhaluisempi, urhoollisempi ja muutenkin vastaanottokykyisempi yksilo. Viela mita. Olen huokaissut helpotuksesta paastessani syomaan ihantakuuvarmastitasmalleensamanlaistakuinkaikkiallamuuallakin-pannupizzaa Pizza Hutiin ja viehattynyt toistensa kopioita olevien uushippivaatekauppojen epakulttuurinomaisten hepeneiden hypistelysta. Olen selvasti vaalimiani kuvitelmia turvallisuushakuisempi holmolainen enka edes ruoski itseani siita paivin ja oin. Toisaalta se johtuu ehka siitakin, etta en usko ihmisen ylipaataan jaksavan asioita maaraansa enempaa. Kymmenennesta suklaaleivoksesta kieltaytymiseen ei useimmiten tarvita kovin suuria tahdonalaisia ponnisteluja. Samalla tavalla uskoisin, etta jos saisin oleilla uudessa kulttuurissa kauemmin, tulisin vaistamatta jossain vaiheessa kyllastetyksi lansimaalaiskulttuurisilla turvatekemisilla joksikin toviksi ilman sen suurempia tietoisia vaatimuksia. Nain ainakin nyt kuvittelen.

Mutta jee. CD-kaupat myyvat suufimusiikkia ja kaikkea muutakin musiikkia huokeaan hintaan. Ostin tanaan eraan suufimystikon runokirjan. Dervissit, nuo myyttiset pyorijat.

Huomenna suuntaamme luultavasti eraaseen vuoristoiseen pikkukylaan nimelta Dhulikhel. Voi myos olla, etta kaymme myos vastaavassa toisessa vuoristokylassa nimelta Nakargot. Yhteensa olemme alustavasti ajatelleet olevamme vuorilla kuutisen yota. En tieda, onko kyseisissa paikoissa Internet-mahdollisuutta, joten mikali ei, blogini vaikenenee muutamaksi paivaksi. Mutta sain soittamalla puhelimeni PUK-koodin ja nain ollen puhelimen pitaisi jalleen toimia.

Voikaa hyvin. Olette hienoja ja tarkeita.

Darjeeling limited

Tervehdys Katmandun turistikeitaasta Thamelista. Nyt kavikin niin, etta koko matkan erimuotoisia haaveksintoja edelta kasin herattanyt vuoristoinen teekaupunki Darjeeling taitaa jaada nakematta. Matkasimme maanantaiyona hyvassa uskossa Kolkatasta junalla New Jalpaiguriin, josta otimme riksan Siligurin asemalle kohdataksemme paljon intialaisia miehia, jotka levittelivat kasiaan toistellen vuorotellen "strike" ja "no Darjeeling" ja "go to Bhutan". Kavimme lapi eri kulkuvalinevaihtoehdot yksitellen, joihin kaikkiin vastaus oli "no". Sen jalkeen koitimme saada selkoa siita, kauanko kyseinen lakko kestaa ja kuka varsinaisesti lakkoilee. Aika-arviot vaihtelivat vastaajasta riippuen paivasta kuukauteen. Kun loysimme tiemme turisti-infoon, saimme selville, etta lakon syy on poliittinen ja liittyy lahinna kyseisten alueiden itsenaistymispyrkimyksiin ja kestaa ennalta maaraamattoman ajan.

Vaihtoehdot eivat tuossa vaiheessa nayttaneet kovin moninaisilta ottaen huomioon, etta bussikuskien meille kovasti kauppaamassa Bhutanissa oleskelun paivataksa on 250 dollaria (tata bussikuskit eivat toki maininneet, yllatys rajalla olisi voinut aiheuttaa jonkinkokoista hammennysta) ja etta vuoret ja viileys ovat pohjoisessa. Hetken tuumattuamme paatimme paeta Nepalin vuoristoon ja toivoa, ettei tanne iske poispaasya hankaloittavaa liikennelakkoa. Kiltti ja tietava turisti-infon intialainen seta kuitenkin vakuutteli, etta Nepalin puolella lakot kestavat korkeintaan paivia, joten luulen, etta meilla on toiveita paasta parin viikon paasta lahtevalle lennolle takaisin Suomeen.

Joten, taallapa siis olemme, keskella vieriviereen pakattuja turistikauppoja ja ravintoloita ja leipomoita, joista saa ehka parhaimman nakoisia suklaapullia ikina. Mutta olen hieman holmistynyt. Spekuloimme Katrin kanssa mahdollisella sisimpaan iskostuvalla Darjeeling-pakkomielteella, joka ei jata rauhaan ennen kuin jonain paivana paasee istumaan teeplantaasien keskelle kuukaudeksi itsepaisen pysyvasti kuin Jayha Jokottaja konsanaan.

Mutta noin yleisesti ottaen, tama on ihan hyva myos nain, vaikka harmillista, etta talla reissulla emme paasseet nakemaan Intian mahdollisesti levollisempaa osiota. Talla matkalla tama on nyt mennyt vahan niin kuin kuin olisi pieni lapsi ja Nepali olisi se turvallinen tati, jonka helmoihin pakenee sitten kun isot pojat alkavat hankaliksi. Hammentavaa, etta reissua on jaljella enaa pari viikkoa. Vasta nyt tuntuu silta, etta havainnointiin alkaa hiipia pala levollisuutta, ahnehtimatonta, mutta kuitenkin tarkkaavaista lasnaoloa tietyissa hetkissa. Sellaista, etta huomaa lapsen peseytyvan punaiseen pyyhkeeseen kietoutuneena joessa keskella bussin ikkunasta ohi kiitavaa vuoristomaisemaa ja kuva tarkentuu rauhallisesti, sita ajattelee, etta kappas, lapsi on pesulla, vuoristopuron vesi on varmaankin raikasta. Eika mielessa kiepu yhta-aikaa kymmenta erinakoista ja erisavyista huolestunutta, epavarmaa, osoittelevaa, hammentavaa, ihmettelevaa tai kaipaavaa oloa sekamelskana, joka muuttaa lasnaolevat havainnot ohuiksi. No, en mina nyt silti mitenkaan varsin valaistunut ole, eipa silla. Mutta hieman tyynemmalta alkaa oleminen ehka tuntua. Vaikka en tieda mika outo kohtalonusko minuun on pesiytynyt, mutta tuntuu aina huolestuttavalta kirjoittaa tuollaista, kun sitten alkaa miettia, etta kuitenkin sitten viettaa seuraavan yon kieppuen sekavien ajatusten kourissa, kun kerran uskaltautui mainitsemaan jotain kappaleesta seesteisyytta. Viimeksikin Kolkatan yojunassa ajattelin, etta nyt alkaa tammoinen levollinen kahden viikon viimeinen Intia-jakso ja ajattelin myos, etta nain ei pitaisi ikina edelta kasin ajatella, ja sitten heti oli Siligurin asemalla vastassa huitovat miehet ja epatietoisina levittaytyvat kadet ja "no, Darjeeling, no". Vaikka en mina ihan oikeasti semmoiseen usko (sormet ristissa selan takana ja niin pois pain :)).

Niin joo, semmoinen huomio muuten, etta talla hetkella puhelimeni on poissa toiminnasta, kunnes saan Saunalahdelta sahkopostitse tietooni PUK-koodin. Kyseinen puhelimenryokale oli mennyt yobussissa itsekseen paalle ja koodannut kolmesti vaaran PIN-koodin, jolloin puhelin lukittuu vaatimaan PUK-koodia, jota ei tietenkaan taalla ole kasilla. Kannattaapi siis talla eraa laittaa sahkopostia, jos tulee mieleen jaettavia ajatuksia. :)

Leikitko mun kaa tanssimista?

Tanaan on hieman nuupahtanut olo. Veikkaan, etta kohta reilun kuukauden jatkunut yskanuhakombinaatio on lisannyt repertuaariinsa vetamattoman olon. Toisaalta myoskaan ruokavalio ei ehka ole ollut parhain mahdollinen; jarjeston puolesta tarjottu ruoka koostuu lahinna riisista ja maustetuista vihanneksista paivasta toiseen. Tosin olemme kayneet talla viikolla joitain kertoja syomassa muualla ja ne ruuat ovat olleet mainioita.

Mutta eilinen ilta oli viehattava seka myos aavistuksen surrealistinen. Menimme paikalliseen yokerhoon nimelta Tantra, jota Lonely Planet mainosti Kolkatan "top spotiksi". Mielikuvat ja todellisuus eivat aina aivan kohtaa :). Kun astuimme sisaan, eteemme levittaytyi sellaisella hyperavaruusmodernikiiltavamuovimetalliyhdistelma-tyylilla kalustettu sali neonvaloin koristelluin baaritiskein. Siella sitten istuimme diskopallojen metallisessa valkkeessa me ja kourallinen intialaisia kuunnellen musiikkia, jonka basso sanoi viritysmittarin tasmallisyydella minuutti toisensa jalkeen bum, bum, bum, bum, bum, bum, bum, bum ja kukaan ei laulanut. Toisin sanoen olimme paatyneet trenditeknoluolaan. Jalleen nauratti. (Lonely Planetin arvostelun kirjoittaja olisi ehka ystavallisesti voinut vihjaista omista musiikillisista mieltymyksistaan arviointinsa yhteydessa :D). Mutta ei se mitaan! Halusimme tanssia ja niinpa paatimme uhmata basson monotonista seinaantuijotusapatialietsontaa. Valtasimme tyhjan tanssilattian ja pompimme ylosalassivuilleeteenilmaan ja tuntui silta, kuin olisi ollut lapsi ja saanut mellastaa leikkikentalla sydamensa kyllyydesta. Se oli riemastuttavan alytonta.
Tosin mulle tuli melko valittomasti heikko olo, jonka syyksi veikkaan edelleen tuota sinnikasta yskaystavaa.

Semmoista. Huomenna lahdemme yojunalla kohti Darjeelingin teepeltoja. Kaikissa vanhoissa tyttokirjoissa kalpeat neidot lahtevat vuorille keuhkoparantoloihin. Elan toivossa, etta vuoristoilma tepsii rohdoksi myos proosallisempaan liman ulos kakomiseen.

Ja koska en halua lopettaa blogikirjoitusta sanoihin "liman ulos kakominen", taidan toivottaa teille kaikkea kaunista ja hyvaa ja mansikoiden syomista. Oi, kaipaan suomalaisia mansikoita.

Tanssivat ja paikattomat

Eilen sisalleni meni pala hullunkurista rytmia ja olisin tahtonut hypahtaa ylatasanteen levealle kaiteelle tanssahtelemaan 70-luvun liikkein kuin reinkarnoitunut John Travolta. Tama johtui siita, etta kavimme katsomassa valtaisassa vanhassa elokuvateatterissa Hollywoodin sijoittuvan Bollywood-elokuvan made by Eros International, jossa lantiot vatkasivat villisti ja helmat liehuivat korkealle. Elokuva oli kaikessa glitterkimalleabsurdiudessaan ehka riemastuttavimpia kokemuksia pitkaan aikaan ja varmasti taydellinen elokuva lajissaan. Voinen myos paljastaa sen verran, etta lopulta supermodel ja superstuntman saivat toisensa ja supermodelin hiukset vielapa liehuivat tuulessa.

Voisin kirjoittaa toki myos elokuvan sukupuolirooleista ja naiskuvasta ja lansimaamielikuvista. Nuo kaikki olivat tietysti mita stereotyyppisimpia ja korneimpia mahdollisia. Mutta ei se mitaan, voisin huudahtaa! Tyylittomyys oli niin aarimmilleen vietya, etta se oli uskomattoman viihdyttavaa. Olisi silti kiinnostava tietaa, mita paikallinen mieskatsoja miettii korkealle kohoavista hameenhelmoista, silmat puoliavoimina huokailusta moottoripyoran selassa ja tissien heiluttelusta peilin edessa, kun elokuvateatterin ulkopuolisessa todellisuudessa saattaisi olla sopimatonta pitaa rakastettua kadesta kiinni. Ilmeisesti myoskaan lansimaalaiset eivat ole ainoita kulttuurisilla ennakkoluuloilla hoystettyja olentoja. En ollut ihan varma, miten pain olisin istunut tuolissani siina kohdassa kun valkokankaalle ilmestyi lentokentalla perasuolitarkastusta tekemaan epainhimillisen valtaisa, hyllyva musta nainen, joka kiskoi kita kaameaan nauruun auenneena muovikasineita kyynarpaihin asti survaistakseen sitten nyrkkinsa kyynaroaamitalta superstuntmanin anukseen. Saako talle edes nauraa-sarjakuvat ovat jotain varsin hienostunutta tuohon kohtaukseen verrattuna.

En myoskaan tieda, mita olisin ajatellut kavellessamme elokuvateatterilta hostellille. Elokuvatodellisuuden kepea kimalle ei jollain tavalla oikein vastannut todellisuutta, jossa likaiset lapset nukkuvat kadulla aitiensa vieressa ilman peittoa, jolla edes naennaisesti suojata unta ymparoivalta todellisuudelta. En oikeasti tieda, mita ajattelisin kaikesta siita koyhyydesta, joka on taalla niin alleviivaamattoman arkista. Jos olisin itse syntynyt katulapseksi, joka raiskattaisiin teini-ikaisena ja sen jalkeen kiikuttaisin lukutaidottomana rievuilla peitettya vauvaa pitkin Kalkutan polyisia katuja yrittaen saada jonkun turistin toisinaan lahjoittamaan rupian tai pari ja useimmiten kukaan ei edes katsoisi pain? Eras viisaampi on joskus todennut, etta ihmisen pitaisi toimia ikaan kuin tietamattomyyden verhon takaa yhteiskunnallisia paatoksia tehdessaan, toisin sanoen toimia sen mukaan, kuin itse voisi paatya mihin tahansa asemaan. Jos olisi mahdollista, etta huomenna olisin kadulla kerjaamassa rahaa, miten toimisin tanaan?

Taman rinnalla olen myos miettinyt kroonista syyllisyydentunnetta verrattuna aktiiviseen toimintaan. Tuntuu, etta helposti lunastaa oman elintasonsa oikeutusta kroonisella syyllisyydentunteella, joka ei kuitenkaan konkretisoidu teoiksi vastaavassa maarin. Punaisella Ristilla oli joskus kampanja, jossa todettiin, etta myotatunnolla et auta. Olenkin miettinyt sita, etta jos pystyisi enevassa maarin valitsemaan konkreettiset toimet ja toisaalta vapauttamaan itseaan mihinkaan johtamattomasta yleisesta lamaannuttavasta epaoikeudenmukaisuuden pohtimisen tuottamasta passiivisesta ahdistuneisuudesta, joka korkeintaan luo valheellista illuusiota omasta moraalisesta ylemyydesta, mikali edes sita. En silti tieda, miten tuollaisessa voi onnistua ja en tieda, mita lopulta ajattelisin tasta kaikesta ja kuinka merkittavaa on se, mita lopulta ajattelen tasta kaikesta. Kertokaa joku minulle, jotka olette nahneet enemman elamaa tai ajatelleet selkeampia ajatuksia, joitain viisaita lauseita. Kuulisin mielellani sellaisia.

Ostimme tanaan junaliput Darjeelingiin maanantaille. Siella on vuoria, joilta voi nahda auringonnousun, teeplantaaseja ja raikasta ilmaa hengitettavaksi. Nain ollen olemme myos tassa vapaaehtoistyopaikassa kaksi paivaa lupaamaamme vahemman ja huominen on viimeinen tyopaiva. Edelleen tuntuu silta, etta enin, mita itse voi tehda, on pyrkia palattuaan tekemaan voitavansa jarjeston rahankeruun lopettamiseksi ja tavallaan tuntuu, etta tuosta koko vastenmielisesta asiasta ei ole juurikaan muuta jarkevaa sanottavaa.
Mutta oi, odotan Darjeelingia.

Sanojen kiemurtelevuus

Kavimme eilen Kali-temppelissa ja kirjoitin siita ajatuksia, jotka sittemmin eivat tuntuneet tavoittaneen mitaan todellista. Joten poistin tekstin. Ja nyt mietin lahinna kliseisesti sita, etta voiko mistaan sanoa mitaan puhumatta vaistamatta typeryyksia. Miten kuvata itselleen vierasta kulttuuritodellisuutta edes jossain maarin mielekkaasti, kun usein kaikkein tutuinkin ilmiotodellisuus tuntuu pakenevan sanojen ulottumattomiin? Voi poh. Usein on ehka parasta istua hiljaa ja vain katsella.

Tanaan joku oli laittanut kenkaani pikkuruisen katkaistun linnunjalan. Se oli kuulunut varmasti hyvin pienelle linnulle.

Mikrointervallitodellisuus

Oi, olen lahes haltioitunut. Ymmarsin, etta nettikahvilassa on hyvat kuulokkeet, joilla saatan samalla kuunnella musiikkia. Tosin, kohtalon ironiaa, juuri kun ehdin kirjoittaa taman, tuo nettikahvilan henkilokunta laittoi paalle jonkun kaamoittavan viuuviuuviuukimeaaulinaahakkaavallataustakompilla-tunnelmamusiikin. Ehka hieman silti hymyilytti, kun hammastyneen vilkaisuni jalkeen musiikillisesta elamyksesta vastannut henkilo veti verhon eteen ikaan kuin aanieristeeksi. Kuinkahan monta korvaa riipovista saveleista tuohon vihreaan verhoon mahtaa tarttua :)?
Mutta jee, sain asken hieman valistuneemman selityksen kuuntelukokemuksen hammentavyydelle naamakirjatse. Kyse on kuulemma mikrointervalleista, joihin lansimainen korva ei ole tottunut. Mikrointervallit, nuo hammentavat kapineet.

Lonely Planet Indiassa luki Kolkatan kohdalla, etta ei saa tulla kesalla Kolkataan, "unless you are prepared to be seriously drenched". Kumpikaan meista ei tiennyt, mita tuo pahaenteinen "drenched" tarkoitti, jonkalaiseksi saattaisi tulla vakavalla tavalla, jos saapuisi Kolkataan kesalla ja hieman kauhistuneina pohdimme, mihinkohan ilveeseen tulemme joutumaan. No, Katri kuitenkin sittemmin tarkisti asian nettisanakirjasta ja saimme selville, ettei kyseessa ollut mitaan pahempaa kuin lapimaraksi kastuminen. Yhta kaikki, tanaan Lonely Planet lunasti kunniakkaasti lupauksensa ensimmaista kertaa kun olimme kavelemassa keskustasta hostellille. Sade tuntui jotenkin poikkeuksellisen maralta. Sellaiselta, kuin joku kastelisi kastelukannulla.
Jos olisi ollut pihanurmi ja kesayo, olisi voinut pyoria ympariympari paljasvarpaisilteen.

Tanaan olin taas niin sanotusti toissa. Aika matelee kohtuuttoman hitaasti ja havettaa seka vihastuttaa olla mukana jossain niin naennaisessa, etenkin, kun itse nakee jotenkin pidemmalle kuin melkein mihin tahansa tyytyvat jarjeston rahankeruuseen hyvaksikayttamat lapset. Onneksi kuitenkin myos osa muista vapaaehtoisista on havahtunut tilanteen kestamattomyyteen ja nain ollen olemme voineet yhdessa pohtia erinaisia suunnitelmia jarjeston eliminoimiseksi kotimaistamme kasin (vaikka tiedostankin, etta mahdollisuudet onnistua kyseisessa asiassa eivat valttamatta ole kovinkaan kummoiset). Lisaksi yksi uusista vapaaehtoisista lahti pois ensimmaisen paivan jalkeen, vaikka oli alustavasti lupautunut viideksi viikoksi (ja myos maksanut maksun tuolta ajalta). Virallinen selitys poislahtemiselle jarjeston puolelta oli, etta kyseinen poika "ei pystynyt sopeutumaan intialaiseen kulttuuriin". Nainkohan.

Mutta jee, nyt olen niin hyvilla mielin tasta musiikkikuuntelumahdollisuudesta kuulokkein. Lisaksi olen jalleen lukenut Kahlil Gibranin kirjaa Profeetta. Niissa lauseissa on myos jatkuvasti jotain haltioivaa.

Voikaa hyvin, olkaa kauniita.

Piilotettu tiikeri ja hiipiva viiksiantipatia

Olimme viikonlopun tiikeriretkella veneillen. Emme tosin nahneet yhtaan tiikeria, vaikka eras ranskalainen poika lauloikin urhoollisesti tiikerilaulua useampaan otteeseen. Sen sijaan katselimme punaisia rapuja, mutaolentoja ja yhteensa kolmea apinaa, joista yhta uivana. Katselimme myos hyvin montaa mangrove-puuta. Veneessa istuminen oli mukavaa, etenkin silloin kun tuuli tai satoi, ja oli mukavaa, etta joku kilisti kelloa aina kun piti menna syomaan ja vielapa oli mukavaa, etta ruoka oli hyvaa ja etta oli hiljaista. Toki koko retki oli alusta loppuun varsin klassinen turismiplajays, mutta tavallaan se tuntui vaihteeksi jokseenkin huojentavalta.

Retken holmoihin asioihin lukeutui vaivaannuttava iltanuotio, jolla paikallisen heimon jasenet tanssivat perinnetansseja jokseenkin leipaantyneen oloisena ja tuli hieman anteeksipyyteleva olo kyselematta langetetusta typeran toljottavan valkonaaman osasta (vaikka toisaalta seurueen ekstaattisesti ylos alas pomppivaa unenomaista huilumiesta katsoessa unohti hetkeksi tilanteen yleisen hammentavyyden). Toinen holmo asia oli matkalla mukana ollut isomahainen intialainen uusrikas mies, joka ei itse vaivautunut avaamaan leipapussia aamiaisella, vaan kaskytti retkioppaan avaamaan pussin puolestaan ja lisaksi vikitteli juuri maahan saapuneita nuoria ranskalaistyttoja elostelevan lapinakyvasti ja vielapa halusi itseaan valokuvattavan veneen keulassa ilman paitaa.

Lisaksi on todettava, etta intian englanti on jotain aivan mystista. Osa vaikeatajuisuudesta liittyy toki siihen, etta en itse ymmarra englantia lahtokohtaisestikaan aidinkielen veroisesti. Voisin kuitenkin uskoa, etta mikali aantamisongelmaa ei ilmenisi, ymmartaisin retkioppaan kymmenen minuutin esitelmasta jotain muutakin kuin sen tiedon, etta talvisin krokotiileja nakee vahemman kuin kesaisin.

Olen myos miettinyt tana matka-aikana naisen ja miehen rooleja intialaisessa kulttuurissa ja ehka erityisesti omaa asemaa intialaisessa kulttuurissa lansimaisena naisena. Typistetysti voisi kai todeta, etta valilla kyllastyy tulemaan tuijotetuksi kaikkialla kalamaisen eleettomasti taysin hapeilemattomalla intensiteetilla (tosin aivan kaikki tuijottajat eivat ole eleettomia, joukossa on myos Bollywood-elokuvista varastettuja liimaisia virneita kasvoilleen asettelevia geelitukkia). Ja tama voi kuulostaa melko triviaalilta, mutta tuijotetuksi tulemisen vastenmielisyytta ehdottomasti pahentaa kohtuullisessa maarin tuo taalla lahes jokaisia kasvoja koristava miehuuden kruunu, viikset. Nuorten miesten viiksista on taalla ollessa kehittynyt mielessani jonkinlainen yksinkertaisen, suuriluuloisen, lipevan typeryyden symboli. (Ja mikali joku lukijoista on sattunut kasvattamaan viikset talla valin, todettakoon, etta luulen ajatukseni koskevan ensisijaisesti intialaisia viiksia (no on ne pelkat viikset kylla kaameat kuin raato kenella tahansa nuorella miehella, jos totta puhutaan)). Toistaiseksi on kuitenkin sikali syyta tyytyvaisyyteen, etta kukaan vastaantulija ei ole viela yltynyt kokeilemaan tenhovoimansa lumoavuutta tarttumalla kiinni tisseista tai pepusta. Sellaistakin kuulemma voi tapahtua, jos on sopivan ruuhkaista ja paljastumisen riski nain ollen suhteellisesti pienempi.

Ylipaataan taytyy todeta, etta olen jokseenkin hammentynyt tahan asti havaitsemastani mies-nais-kulttuurista, tai ehka etenkin nimenomaan miesten yleisesta macho-identiteettia korostavasta habituksesta. Nayttaa silta, etta mita ponnekkaammin pureksii hampaiden valista punaisena limana tursuavaa kofeiinipitoista pahkinamossoa ja mita mielettomampaa metelia saa aikaan erinaisella huutamisella ja yleisella mellastamisella julkisessa tilassa, sita varteenotettavammin on lunastanut oman paikkansa kanssaelajien silmissa. Kohtuuden nimessa on toki todettava taman olevan todellinen karjistys ja koskevan luultavimmin todellisuudessa vain ehka pientakin, aanekkaasti katukuvassa nakyvaa miesjoukkoa. Silti yhta kaikki tuntuisi intuitiivisesti, ilman kovinkaan laajamittaista kokemusta silta, etta keskimaaraisesti miehuuden ihanne on yhta kaikki melko erilainen verrattuna vaikkapa nykyisin vaikkapa yleisemmin Suomessa vallalla olevaan miehuuden ihanteeseen. Varallisuus ja asema tuntuvat korostuvan, ainakin mikali uskominen on lehtien treffi-ilmoituksia, joissa ainoina tietoina ilmoitetaan titteli, tyopaikka ja mahdollisti kasti (luonnollisesti toki tahan ilmioon vaikuttaa myos edelleenkin suuri jarjestettyjen avioliittojen maara). Surullisena miehen dominoivuutta mahdollisesti arvossa pitavan ajatusmaailman ilmentymana mainittakoon India Today -lehden artikkelissa mainittu tutkimus, jonka mukaan kyseisen tutkimuksen otoksen miehista 80 prosenttia piti parisuhdevakivaltaa oikeutettuna, mikali vaimon kaytos on "epakunnioittavaa" ja 60 prosenttia katsoi voivansa oikeuttaa vakivallan, mikali vaimo "ei tottele ohjeita". Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole leimata talla kirjoituksella intialaisia miehia elosteleviksi vaimonhakkaajiksi. Olisi aarimmaisen typeraa olettaa, etteiko niin Intiassa kuin missa tahansa muussakin maassa olisi hienosydamisia ja suurisisimpaisia ihmisia, miten kyseiset kasitteet ikina maaritellaankaan, niin miehissa kuin naisissakin.

Vastapainona askeisille hieman negatiivissavytteisille huomioille on hyva kertoa, etta mahdollisesta machoilusta huolimatta nayttaa silta, etta miesten keskinainen laheisyys on taalla huomattavasti luontevampaa ja sallitumpaa verrattuna vaikkapa Suomeen. Ei ole lainkaan tavatonta, etta miespuoliset ystavykset kavelevat kasikkain tai halaavat toisiaan avoimesti julkisilla paikoilla. Toisen ihmisen koskettamisen luontevuudessa tasta nakokulmasta on mielestani jotain varsin kaunista ja pakotonta. Etenkin ilmio tuntuu siina mielessa varsin tarkealta, etta en jaksa uskoa, ettako naisten ja miesten perustavassa tarpeessa tulla kosketetuksi olisi eroa. Monissa kulttuureissa miehet kuitenkin tuntuvat jaavan sille surulliselle puolelle, jolla kulttuurisesti suotava laheisyys on hyvin tarkasti tiettyihin uomiin puristettua. Silitetyksi tuleminen on hieno asia sita paitsi.

Ja katossa pyori tuuletin

Toisen paivan tervehdys Kolkatasta. Ajattelin tanaan lepaamista, utuisuutta, sita, etta miten meluisuus, ehka etenkin sisapuolella, tukahduttaa kyvyn nahda asioiden lavitse.

Katselin katossa pyorivaa tuuletinta ja mietin, etta olen taynna taman paivan aania, vareja, hajuja ja jokapaikkaista jatkuvaa, syoksahtelevaa liiketta, joka tunkeutuu tajuntaan ja jaa sisalle kieppumaan mellakkana, yhta aikaa kauniina ja raskaana. Ja kun niin kay, ei oikein tieda, mita ajattelisi, ja yllattaen se kaikki voi tiivistya hammentavaksi surumielisyydeksi, joka oikeastaan on, jos ei kaiken koetun vastakohta, ainakin kaikessa koetussa hyvin piilossa varikyllaisten, meluisien pintakerrosten alla.

Yhta kaikki, Kolkatan kaduilla on elamaa. Yksityisyyden rajat ovat himmeat, ylellisyytta, johon on varaa vain harvoilla, ja toisaalta niilla joilla on suhteessa liian paljon varaa, ei sita myoskaan ole. "Madame, please", "Madame, look" pyytavat ihmiset ojentuvin kasin, osa kasista on tyhjia, osa osoittaa silkkikankaita, kelloja, sateenvarjoja, hammasharjoja, henkitoreissaan altaissa satkivia kaloja, nyljettyja kanoja, mangoroykkioita, mustuneita banaaneja, cd-levyja kakofonisin kansikuvin, kultaketjuja, metallisia korvakoruja, pyyhkeita, kengankiillotusaineita, kynsilakkoja, hiuspinneja, shampoita, lasten alusvaatteita, kirjoja siita kuinka rikastua kymmenessa paivassa, kirjoja siita kuinka kaksi ihmista rakastuu, keksipaketteja, pahkinasekoituksia, teeta pienista kupeista tarjoiltuna, kodintarvikkeita, oljyssa paistettuja pasteijoita. Ja sitten olivat kadulla asuvat pienet polyiset pojat, jotka kurkistelivat rauta-aidan takana nostaessamme rahaa ja hokivat taukoamatta ehka yhta harvoista osaamistaan englanninkielen sanoista, "money, money, money".  Ja jos joku teista tietaa, mita voi sanoa naiselle, joka kantaa raasyista lasta kertoen aviomiehensa kuolleen ojentaen kasiaan almua odottaen, voi kertoa.

Niin ja sitten. Vaikuttaa silta, etta jarjesto, johon olemme ajautuneet, on lahinna kusetusta. Olimme tanaan toissa. Istuimme aseman eteen levitetylla pressulla, johon keraantyi katulapsia asemalta. Katulapset varittivat varityskirjoja ja olivat likaisia ja raasyisissa vaatteissa. Paikalliset tyontekijat istuivat seinustalla ja varittivat myos varityskirjoja. Piirtelimme papereihin erilaisia laskutoimituksia. Osa lapsista osasi ratkaista laskut, osa ei. Kukaan lapsista ei puhunut englantia muutamaa sanaa enempaa, paikalliset tyontekijat eivat edes muutamaa sanaa. Tarttuivat kadesta kiinni kun oli ruuanjaon aika ja tyonsivat keksipaketin kateen. Jokainen lapsi sai kaksi Marie-keksia, kaksi palaa paahtoleipaa ja banaanin. Myos paikalle tullut nainen, jolla oli epamuodostuneet kadet ja palanut iho sai saman annoksen. Eras kiiluvasilmainen parrakas nuori mies, joka nojasi keppiin, sai vain kaksi Marie-keksia, nekin epahuomiossa, koska oli kuulemma narkomaani. 

Eilen meille kerrottiin kauniita lauseita tukijoista, jotka rahoittavat meidan maksamaamme kohtuullista summaa vastaan lapsille ruokaa, vaatteita, oppimateriaaleja ja kustantavat tarvittaessa terveydenhoidon jopa erinaisiin leikkauksiin asti. Kuulemma meidan antamamme rahat ovat murto-osa kaikesta avusta, jota jarjeston tukijat lopulta lahjoittavat lasten kayttoon. Tuntuu melko karulta todeta nain, mutta jos tamakin projekti katulasten parissa on ollut kaynnissa kuusi vuotta, eika jokaiselle lapselle ole tarjota edes kynaa lainaksi, jolla varittaa varityskirjoja puhumattakaan esimerkiksi jonkinlaisesta opetussuunnitelmasta, voi pohtia kaksi kertaa, mihinkohan ne mainitut suuret rahasummat ovat valuneet. Jos kuuden vuoden jalkeen edelleen istutaan aseman edessa polyisella viltilla ja annetaan paivan paatteeksi lapsille kateen yksi banaani, kaikki ei voi olla ihan kohdallaan. Lisaksi kuulimme, etta jarjeston toisessa projektissa, jossa kyseessa pitaisi olla koyhille lapsille tarjottavan koulun, oli ollut paikalla yksitoista lasta ja kahdeksan vapaaehtoistyontekijaa jossain Kolkatan syrjaisessa kolkassa, eika naillakaan lapsilla ollut yhtakaan patevaa opettajaa, vaan kaikki "opetustyo" oli vapaaehtoisten tyontekijoiden varassa, jalleen ilman minkaanlaista varsinaista opetussuunnitelmaa saati seka hindia etta englantia puhuvaa henkilokuntaa/tulkkia. Toisin sanoen tuntuu silta, etta jostain haalitaan muutama likainen lapsi meidan naiivien vapaaehtoistyontekijoiden nahtaville, jotta tarjottaisiin maksamaamme summaa vastaan naennainen hyvantekemisen illuusio.

Siksikin on varsin ikavaa kirjoittaa nain, koska oikeastaan tama nayttaa vastaavan juurikin niita kauhukuvia, joita sellaiset ihmiset maalaavat mielellaan seinille, jotka suipistavat suunsa tiukaksi viivaksi nahdessaan nalkapaivakeraajan ostoskeskuksessa ja kailottavat kovaan aaneen, etta sinne ne menevat johtajien paksuihin kukkaroihin kuitenkin. Sellainen kyynisyys on yksinkertaisesti jotain kaameaa. Toisaalta ei myoskaan voi olla itsetarkoituksellisesti sinisilmainen. Ja talla hetkella vaikutelmani tasta kyseisesta jarjestosta on vahintaankin kyseenalainen, olipa sitten kyseessa tahallinen laskelmoitu huijaus tahi sitten yksinkertaisesti avuton, vaikka ehka hyvaa tarkoittava organisointikyvyttomyys.  Mielenkiintoista, miten tallaisen vaikutelman antava jarjesto voi olla UNESCON yhteistyokumppani. Toki taytyy korostaa sita, etta nain ensimmaisen tyopaivan jalkeen olen toki nahnyt vasta murto-osan koko jarjeston toiminnasta. Kuitenkaan yhtakaan taman kaltaista projektia ei tulisi olla jarjestossa, johon voisi hyvilla mielin laittaa luottonsa. Toisin sanoen, kanavoikaa rahanne tunnetuille, luottamuksen vuosikymmenten aikana ansainneille kehitysyhteistyojarjestoille. 

Surkeaa ajatella, miten paljoon voisi olla resursseja tanaankin nakemiemme katulasten suhteen ja miten vahan naytetaan tehneen. Lapset sinansa ovat tietysti maailman kauneimpia, kuten lapset aina omalla tavallaan ovat. Naissa lapsissa on lisaksi sita vaarallistakin valittomyytta, joka kiinnittyy surkean aikuisjanoisiin lapsiin. Kuka tahansa kaltaiseni tuntematon valkonaama, joka hieman hymyilee ja istuu alas kelpaa syliksi ja leikkikumppaniksi, jonka huomiosta kiistellaan. Naennaisesti tietenkin viehattavaa, mutta pohjalta surullista.

Hmm, olen hammentynyt. Tama jarjesto vaikuttaa niin omituiselta. En tieda, kuinka kauan pitaisi uskoa ihmisten hyviin pohjatarkoituksiin kohdatessaan ilmeista kasittamattomyytta.   

Prinsessan patjan alla on herne

Tervehdys Kolkatasta. Saavuimme tanaan, noin kahdenkymmenenkahden tunnin junamatkan sujuttua varsin mallikelpoisesti. Nauratti lahinna junan intialaista vessaa hyodyntaessa se, etta lentokoneessa tanne tultaessa vieroin ajatusta lentokoneen mahdollisesti saastaisesta vessasta. Mutta junassa oli hyva iltahetki. Istuin junan avonaisen oven (ne ovat aina matkalla auki) edessa ja katselin pimeassa ohi vilahtelevia maisemia. Siella taalla rakennusten ikkunoista loisti valoa, ihmiset puuhailivat iltatoimiaan ja joissain paikoissa paloi pienia nuotioita pelloilla. Maisemien ohi vilahtamisen vaistamattomyydessa, kyydissa olemisessa, on jotain syvasti levollista.

Nyt olemme siis vapaaehtoistyopaikassamme, vaikka huomenna vasta alkavat varsinaiset tyot. Alkuvaikutelma oli jokseenkin luotaantyotava (vitun idioottimainen). Meidat, me kaksi seka yksi englantilainen poika, haki lentokentalta jarjeston kaksi edustajaa, joiden ensimmainen kysymys oli, olemmeko nostaneet rahaa maksaaksemme vapaaehtoistyojaksomme maksun. He eivat edes esitelleet itseaan ensinna. Kun aloimme kysella tarkemmin paikallisittain kohtuullisen tuntuvan summan (lansimaisittain ei toki kovinkaan tuntuvan) tarkemmista kayttotarkoituksista ja vaatia selvitysta asiaan, autoa ajanut jarjeston joku vastaava totesi, etta "I'm very unhappy with you and I want to drop you out now." Kyseinen mies meinasi siis tiputtaa meidat tien viereen ja olla ottamatta toihin, koska esitimme kriittisia kysymyksia. No, matkaseurani oli ehka itseani sovittelevampaa ja nain ollen saimme sovittua, etta meidat viedaan alkuorientaatioon, jonka jalkeen paatamme, jaammeko vaiko emme. 

Paatimme jaada. Tivaamalla saimme kohtuullisen selvityksen jarjeston talouspolitiikasta, joka vaikutti sinansa mielekkaalta. Jos olisi ollut toisin, emme olisi toki maksaneet maksua. Varsinainen ongelma ei sinansa tunnukaan talla hetkella sijaitsevan taloudellisissa asioissa, vaan lahinna vajaa-alyisessa diskurssissa, jota samainen autoa ajanut mies yllapiti puolen tunnin ajan ennen sopimusten allekirjoittamista. Kuulemma jarjestoon ei pida tulla vapaaehtoiseksi, jos mielessa on pieniakin epailyksia, pieniakin epailyksia, pieniakin epailyksia, vaan sen sijaan he haluavat ihmisia taynna hyvaa henkea, taynna hyvaa henkea, taynna hyvaa henkea ja lisaksi taytyy muistaa etta majoituksen tasosta ei saa valittaa, majoituksen tasosta ei saa valittaa, majoituksen tasosta ei sitten saa valittaa, ja viela kerran konsensuksen hengessa yhteen aaneen, majoituksen tasosta ei sitten saa valittaa. Kuullessaan, etta opiskelen psykologiaa kyseinen mies oli varma, etta pystyn lukemaan hanen mielensa ja ei suostunut vakuutteluista huolimatta uskomaan, ettei sellainen ole mahdollista. Kuulemma hanella on psykologituttuja, jotka ovat hyvia lukemaan hanen mielensa. Harjoittaakseni hieman oman mieleni lukemista introspektion hengessa voisin todeta havaitsevani jonkinasteista fustraatiota. Sivumennen sanoen allekirjoittamissamme papereissa lukee, etta kokeneemmat vapaaehtoiset eivat saa puhua negatiiviseen savyyn jarjestosta uusille tulokkaille. Luultavasti olen jo joutunut jollekin mustalle listalle, koska miehen assistenttina toiminut nainen huomautti miehelle epailevana, etten nayta onnelliselta, jonka jalkeen jouduin vakuuttamaan aaneen, ettei mielessani ole mitaan epailyksia. No doubts at all. 

Onneksi kuitenkin tosiaan talousasiat vaikuttivat olevan kunnossa, mikali selvitys piti paikkansa. Se on toki huimasti tarkeampaa kuin ne muutamat kitkerat ajatukset, joita saan hieman liian kiiltavasta pakonomaisesta yhteishenkihymistelysta ja jokaisen asian toistamisesta vahintaan kolmeen otteeseen.

Tosin kyseinen tapa ei tunnu olevan mitenkaan leimallista vain kyseiselle miehelle vaan on nayttanyt kuuluvan useammankin kohtaamamme ihmisen maneereihin. Tuntuu silta, etta ihmiset eivat valttamatta pysahdy kuuntelemaan loppuun esitettya kysymysta, vaan alkavat puolivalissa huutamaan paalle omaa vastaustaan, mahdollisuuksien mukaan monesti kerrattuna ja usein myos melko kasittamattomalla englannilla. Esimerkiksi tanaan kavimme lentokentalla seuraavan tyylisen keskustelun: Mina: "Excuse me, can we sit down here to wait our meeting?" Viranomainen: " Missing luckage, missing luckage, missing luckage?" Mina: "No. I was asking, that..." Viranomainen: "Go there, go there" lisattyna kaden huitomisella toisen viranomaisen suuntaan, jonka kanssa kaikki alkoi alusta. Taman tyylisiin keskusteluihin ajautuu lahes aina, kun pitaisi selvittaa jotakin ja joinain kertoina se saattaa tuntua hieman turhauttavalta. (Lopulta selvisi, etta meidan pitaa ostaa erilliselta tiskilta lupalappu, jonka turvin saamme menna lentoasemalle sisalle istumaan ja odottamaan.)

Ai niin, ja lisaksi majoitumme jarjeston paattamassa hostellihuoneessa, jossa on lisaksemme kaksi taiwanilaista nuorta tyttoa ja sangyt, joissa toisessa voi nukkua kolme henkiloa ja toisessa yksi. Ja nyt minulla on sellainen lapsekas kiukuttelumieliala, etta mina tahdon oman sangyn, mina tahdon oman sangyn, mina tahdon oman sangyn (ja huoneen, jossa ei ole ketaan vieraita ihmisia).  Auttaisikohan, jos menisin jarjeston vastaavalle toistelemaan tata asiaani kolmen toiston taktiikalla? :) 

No, ei vaan. Kylla se tasta. Jo loppukoon hienohelmastelu.