Ja katossa pyori tuuletin

Toisen paivan tervehdys Kolkatasta. Ajattelin tanaan lepaamista, utuisuutta, sita, etta miten meluisuus, ehka etenkin sisapuolella, tukahduttaa kyvyn nahda asioiden lavitse.

Katselin katossa pyorivaa tuuletinta ja mietin, etta olen taynna taman paivan aania, vareja, hajuja ja jokapaikkaista jatkuvaa, syoksahtelevaa liiketta, joka tunkeutuu tajuntaan ja jaa sisalle kieppumaan mellakkana, yhta aikaa kauniina ja raskaana. Ja kun niin kay, ei oikein tieda, mita ajattelisi, ja yllattaen se kaikki voi tiivistya hammentavaksi surumielisyydeksi, joka oikeastaan on, jos ei kaiken koetun vastakohta, ainakin kaikessa koetussa hyvin piilossa varikyllaisten, meluisien pintakerrosten alla.

Yhta kaikki, Kolkatan kaduilla on elamaa. Yksityisyyden rajat ovat himmeat, ylellisyytta, johon on varaa vain harvoilla, ja toisaalta niilla joilla on suhteessa liian paljon varaa, ei sita myoskaan ole. "Madame, please", "Madame, look" pyytavat ihmiset ojentuvin kasin, osa kasista on tyhjia, osa osoittaa silkkikankaita, kelloja, sateenvarjoja, hammasharjoja, henkitoreissaan altaissa satkivia kaloja, nyljettyja kanoja, mangoroykkioita, mustuneita banaaneja, cd-levyja kakofonisin kansikuvin, kultaketjuja, metallisia korvakoruja, pyyhkeita, kengankiillotusaineita, kynsilakkoja, hiuspinneja, shampoita, lasten alusvaatteita, kirjoja siita kuinka rikastua kymmenessa paivassa, kirjoja siita kuinka kaksi ihmista rakastuu, keksipaketteja, pahkinasekoituksia, teeta pienista kupeista tarjoiltuna, kodintarvikkeita, oljyssa paistettuja pasteijoita. Ja sitten olivat kadulla asuvat pienet polyiset pojat, jotka kurkistelivat rauta-aidan takana nostaessamme rahaa ja hokivat taukoamatta ehka yhta harvoista osaamistaan englanninkielen sanoista, "money, money, money".  Ja jos joku teista tietaa, mita voi sanoa naiselle, joka kantaa raasyista lasta kertoen aviomiehensa kuolleen ojentaen kasiaan almua odottaen, voi kertoa.

Niin ja sitten. Vaikuttaa silta, etta jarjesto, johon olemme ajautuneet, on lahinna kusetusta. Olimme tanaan toissa. Istuimme aseman eteen levitetylla pressulla, johon keraantyi katulapsia asemalta. Katulapset varittivat varityskirjoja ja olivat likaisia ja raasyisissa vaatteissa. Paikalliset tyontekijat istuivat seinustalla ja varittivat myos varityskirjoja. Piirtelimme papereihin erilaisia laskutoimituksia. Osa lapsista osasi ratkaista laskut, osa ei. Kukaan lapsista ei puhunut englantia muutamaa sanaa enempaa, paikalliset tyontekijat eivat edes muutamaa sanaa. Tarttuivat kadesta kiinni kun oli ruuanjaon aika ja tyonsivat keksipaketin kateen. Jokainen lapsi sai kaksi Marie-keksia, kaksi palaa paahtoleipaa ja banaanin. Myos paikalle tullut nainen, jolla oli epamuodostuneet kadet ja palanut iho sai saman annoksen. Eras kiiluvasilmainen parrakas nuori mies, joka nojasi keppiin, sai vain kaksi Marie-keksia, nekin epahuomiossa, koska oli kuulemma narkomaani. 

Eilen meille kerrottiin kauniita lauseita tukijoista, jotka rahoittavat meidan maksamaamme kohtuullista summaa vastaan lapsille ruokaa, vaatteita, oppimateriaaleja ja kustantavat tarvittaessa terveydenhoidon jopa erinaisiin leikkauksiin asti. Kuulemma meidan antamamme rahat ovat murto-osa kaikesta avusta, jota jarjeston tukijat lopulta lahjoittavat lasten kayttoon. Tuntuu melko karulta todeta nain, mutta jos tamakin projekti katulasten parissa on ollut kaynnissa kuusi vuotta, eika jokaiselle lapselle ole tarjota edes kynaa lainaksi, jolla varittaa varityskirjoja puhumattakaan esimerkiksi jonkinlaisesta opetussuunnitelmasta, voi pohtia kaksi kertaa, mihinkohan ne mainitut suuret rahasummat ovat valuneet. Jos kuuden vuoden jalkeen edelleen istutaan aseman edessa polyisella viltilla ja annetaan paivan paatteeksi lapsille kateen yksi banaani, kaikki ei voi olla ihan kohdallaan. Lisaksi kuulimme, etta jarjeston toisessa projektissa, jossa kyseessa pitaisi olla koyhille lapsille tarjottavan koulun, oli ollut paikalla yksitoista lasta ja kahdeksan vapaaehtoistyontekijaa jossain Kolkatan syrjaisessa kolkassa, eika naillakaan lapsilla ollut yhtakaan patevaa opettajaa, vaan kaikki "opetustyo" oli vapaaehtoisten tyontekijoiden varassa, jalleen ilman minkaanlaista varsinaista opetussuunnitelmaa saati seka hindia etta englantia puhuvaa henkilokuntaa/tulkkia. Toisin sanoen tuntuu silta, etta jostain haalitaan muutama likainen lapsi meidan naiivien vapaaehtoistyontekijoiden nahtaville, jotta tarjottaisiin maksamaamme summaa vastaan naennainen hyvantekemisen illuusio.

Siksikin on varsin ikavaa kirjoittaa nain, koska oikeastaan tama nayttaa vastaavan juurikin niita kauhukuvia, joita sellaiset ihmiset maalaavat mielellaan seinille, jotka suipistavat suunsa tiukaksi viivaksi nahdessaan nalkapaivakeraajan ostoskeskuksessa ja kailottavat kovaan aaneen, etta sinne ne menevat johtajien paksuihin kukkaroihin kuitenkin. Sellainen kyynisyys on yksinkertaisesti jotain kaameaa. Toisaalta ei myoskaan voi olla itsetarkoituksellisesti sinisilmainen. Ja talla hetkella vaikutelmani tasta kyseisesta jarjestosta on vahintaankin kyseenalainen, olipa sitten kyseessa tahallinen laskelmoitu huijaus tahi sitten yksinkertaisesti avuton, vaikka ehka hyvaa tarkoittava organisointikyvyttomyys.  Mielenkiintoista, miten tallaisen vaikutelman antava jarjesto voi olla UNESCON yhteistyokumppani. Toki taytyy korostaa sita, etta nain ensimmaisen tyopaivan jalkeen olen toki nahnyt vasta murto-osan koko jarjeston toiminnasta. Kuitenkaan yhtakaan taman kaltaista projektia ei tulisi olla jarjestossa, johon voisi hyvilla mielin laittaa luottonsa. Toisin sanoen, kanavoikaa rahanne tunnetuille, luottamuksen vuosikymmenten aikana ansainneille kehitysyhteistyojarjestoille. 

Surkeaa ajatella, miten paljoon voisi olla resursseja tanaankin nakemiemme katulasten suhteen ja miten vahan naytetaan tehneen. Lapset sinansa ovat tietysti maailman kauneimpia, kuten lapset aina omalla tavallaan ovat. Naissa lapsissa on lisaksi sita vaarallistakin valittomyytta, joka kiinnittyy surkean aikuisjanoisiin lapsiin. Kuka tahansa kaltaiseni tuntematon valkonaama, joka hieman hymyilee ja istuu alas kelpaa syliksi ja leikkikumppaniksi, jonka huomiosta kiistellaan. Naennaisesti tietenkin viehattavaa, mutta pohjalta surullista.

Hmm, olen hammentynyt. Tama jarjesto vaikuttaa niin omituiselta. En tieda, kuinka kauan pitaisi uskoa ihmisten hyviin pohjatarkoituksiin kohdatessaan ilmeista kasittamattomyytta.