Piilotettu tiikeri ja hiipiva viiksiantipatia

Olimme viikonlopun tiikeriretkella veneillen. Emme tosin nahneet yhtaan tiikeria, vaikka eras ranskalainen poika lauloikin urhoollisesti tiikerilaulua useampaan otteeseen. Sen sijaan katselimme punaisia rapuja, mutaolentoja ja yhteensa kolmea apinaa, joista yhta uivana. Katselimme myos hyvin montaa mangrove-puuta. Veneessa istuminen oli mukavaa, etenkin silloin kun tuuli tai satoi, ja oli mukavaa, etta joku kilisti kelloa aina kun piti menna syomaan ja vielapa oli mukavaa, etta ruoka oli hyvaa ja etta oli hiljaista. Toki koko retki oli alusta loppuun varsin klassinen turismiplajays, mutta tavallaan se tuntui vaihteeksi jokseenkin huojentavalta.

Retken holmoihin asioihin lukeutui vaivaannuttava iltanuotio, jolla paikallisen heimon jasenet tanssivat perinnetansseja jokseenkin leipaantyneen oloisena ja tuli hieman anteeksipyyteleva olo kyselematta langetetusta typeran toljottavan valkonaaman osasta (vaikka toisaalta seurueen ekstaattisesti ylos alas pomppivaa unenomaista huilumiesta katsoessa unohti hetkeksi tilanteen yleisen hammentavyyden). Toinen holmo asia oli matkalla mukana ollut isomahainen intialainen uusrikas mies, joka ei itse vaivautunut avaamaan leipapussia aamiaisella, vaan kaskytti retkioppaan avaamaan pussin puolestaan ja lisaksi vikitteli juuri maahan saapuneita nuoria ranskalaistyttoja elostelevan lapinakyvasti ja vielapa halusi itseaan valokuvattavan veneen keulassa ilman paitaa.

Lisaksi on todettava, etta intian englanti on jotain aivan mystista. Osa vaikeatajuisuudesta liittyy toki siihen, etta en itse ymmarra englantia lahtokohtaisestikaan aidinkielen veroisesti. Voisin kuitenkin uskoa, etta mikali aantamisongelmaa ei ilmenisi, ymmartaisin retkioppaan kymmenen minuutin esitelmasta jotain muutakin kuin sen tiedon, etta talvisin krokotiileja nakee vahemman kuin kesaisin.

Olen myos miettinyt tana matka-aikana naisen ja miehen rooleja intialaisessa kulttuurissa ja ehka erityisesti omaa asemaa intialaisessa kulttuurissa lansimaisena naisena. Typistetysti voisi kai todeta, etta valilla kyllastyy tulemaan tuijotetuksi kaikkialla kalamaisen eleettomasti taysin hapeilemattomalla intensiteetilla (tosin aivan kaikki tuijottajat eivat ole eleettomia, joukossa on myos Bollywood-elokuvista varastettuja liimaisia virneita kasvoilleen asettelevia geelitukkia). Ja tama voi kuulostaa melko triviaalilta, mutta tuijotetuksi tulemisen vastenmielisyytta ehdottomasti pahentaa kohtuullisessa maarin tuo taalla lahes jokaisia kasvoja koristava miehuuden kruunu, viikset. Nuorten miesten viiksista on taalla ollessa kehittynyt mielessani jonkinlainen yksinkertaisen, suuriluuloisen, lipevan typeryyden symboli. (Ja mikali joku lukijoista on sattunut kasvattamaan viikset talla valin, todettakoon, etta luulen ajatukseni koskevan ensisijaisesti intialaisia viiksia (no on ne pelkat viikset kylla kaameat kuin raato kenella tahansa nuorella miehella, jos totta puhutaan)). Toistaiseksi on kuitenkin sikali syyta tyytyvaisyyteen, etta kukaan vastaantulija ei ole viela yltynyt kokeilemaan tenhovoimansa lumoavuutta tarttumalla kiinni tisseista tai pepusta. Sellaistakin kuulemma voi tapahtua, jos on sopivan ruuhkaista ja paljastumisen riski nain ollen suhteellisesti pienempi.

Ylipaataan taytyy todeta, etta olen jokseenkin hammentynyt tahan asti havaitsemastani mies-nais-kulttuurista, tai ehka etenkin nimenomaan miesten yleisesta macho-identiteettia korostavasta habituksesta. Nayttaa silta, etta mita ponnekkaammin pureksii hampaiden valista punaisena limana tursuavaa kofeiinipitoista pahkinamossoa ja mita mielettomampaa metelia saa aikaan erinaisella huutamisella ja yleisella mellastamisella julkisessa tilassa, sita varteenotettavammin on lunastanut oman paikkansa kanssaelajien silmissa. Kohtuuden nimessa on toki todettava taman olevan todellinen karjistys ja koskevan luultavimmin todellisuudessa vain ehka pientakin, aanekkaasti katukuvassa nakyvaa miesjoukkoa. Silti yhta kaikki tuntuisi intuitiivisesti, ilman kovinkaan laajamittaista kokemusta silta, etta keskimaaraisesti miehuuden ihanne on yhta kaikki melko erilainen verrattuna vaikkapa nykyisin vaikkapa yleisemmin Suomessa vallalla olevaan miehuuden ihanteeseen. Varallisuus ja asema tuntuvat korostuvan, ainakin mikali uskominen on lehtien treffi-ilmoituksia, joissa ainoina tietoina ilmoitetaan titteli, tyopaikka ja mahdollisti kasti (luonnollisesti toki tahan ilmioon vaikuttaa myos edelleenkin suuri jarjestettyjen avioliittojen maara). Surullisena miehen dominoivuutta mahdollisesti arvossa pitavan ajatusmaailman ilmentymana mainittakoon India Today -lehden artikkelissa mainittu tutkimus, jonka mukaan kyseisen tutkimuksen otoksen miehista 80 prosenttia piti parisuhdevakivaltaa oikeutettuna, mikali vaimon kaytos on "epakunnioittavaa" ja 60 prosenttia katsoi voivansa oikeuttaa vakivallan, mikali vaimo "ei tottele ohjeita". Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole leimata talla kirjoituksella intialaisia miehia elosteleviksi vaimonhakkaajiksi. Olisi aarimmaisen typeraa olettaa, etteiko niin Intiassa kuin missa tahansa muussakin maassa olisi hienosydamisia ja suurisisimpaisia ihmisia, miten kyseiset kasitteet ikina maaritellaankaan, niin miehissa kuin naisissakin.

Vastapainona askeisille hieman negatiivissavytteisille huomioille on hyva kertoa, etta mahdollisesta machoilusta huolimatta nayttaa silta, etta miesten keskinainen laheisyys on taalla huomattavasti luontevampaa ja sallitumpaa verrattuna vaikkapa Suomeen. Ei ole lainkaan tavatonta, etta miespuoliset ystavykset kavelevat kasikkain tai halaavat toisiaan avoimesti julkisilla paikoilla. Toisen ihmisen koskettamisen luontevuudessa tasta nakokulmasta on mielestani jotain varsin kaunista ja pakotonta. Etenkin ilmio tuntuu siina mielessa varsin tarkealta, etta en jaksa uskoa, ettako naisten ja miesten perustavassa tarpeessa tulla kosketetuksi olisi eroa. Monissa kulttuureissa miehet kuitenkin tuntuvat jaavan sille surulliselle puolelle, jolla kulttuurisesti suotava laheisyys on hyvin tarkasti tiettyihin uomiin puristettua. Silitetyksi tuleminen on hieno asia sita paitsi.