Tervehdys Kolkatasta. Saavuimme tanaan, noin kahdenkymmenenkahden tunnin junamatkan sujuttua varsin mallikelpoisesti. Nauratti lahinna junan intialaista vessaa hyodyntaessa se, etta lentokoneessa tanne tultaessa vieroin ajatusta lentokoneen mahdollisesti saastaisesta vessasta. Mutta junassa oli hyva iltahetki. Istuin junan avonaisen oven (ne ovat aina matkalla auki) edessa ja katselin pimeassa ohi vilahtelevia maisemia. Siella taalla rakennusten ikkunoista loisti valoa, ihmiset puuhailivat iltatoimiaan ja joissain paikoissa paloi pienia nuotioita pelloilla. Maisemien ohi vilahtamisen vaistamattomyydessa, kyydissa olemisessa, on jotain syvasti levollista.
Nyt olemme siis vapaaehtoistyopaikassamme, vaikka huomenna vasta alkavat varsinaiset tyot. Alkuvaikutelma oli jokseenkin luotaantyotava (vitun idioottimainen). Meidat, me kaksi seka yksi englantilainen poika, haki lentokentalta jarjeston kaksi edustajaa, joiden ensimmainen kysymys oli, olemmeko nostaneet rahaa maksaaksemme vapaaehtoistyojaksomme maksun. He eivat edes esitelleet itseaan ensinna. Kun aloimme kysella tarkemmin paikallisittain kohtuullisen tuntuvan summan (lansimaisittain ei toki kovinkaan tuntuvan) tarkemmista kayttotarkoituksista ja vaatia selvitysta asiaan, autoa ajanut jarjeston joku vastaava totesi, etta "I'm very unhappy with you and I want to drop you out now." Kyseinen mies meinasi siis tiputtaa meidat tien viereen ja olla ottamatta toihin, koska esitimme kriittisia kysymyksia. No, matkaseurani oli ehka itseani sovittelevampaa ja nain ollen saimme sovittua, etta meidat viedaan alkuorientaatioon, jonka jalkeen paatamme, jaammeko vaiko emme.
Paatimme jaada. Tivaamalla saimme kohtuullisen selvityksen jarjeston talouspolitiikasta, joka vaikutti sinansa mielekkaalta. Jos olisi ollut toisin, emme olisi toki maksaneet maksua. Varsinainen ongelma ei sinansa tunnukaan talla hetkella sijaitsevan taloudellisissa asioissa, vaan lahinna vajaa-alyisessa diskurssissa, jota samainen autoa ajanut mies yllapiti puolen tunnin ajan ennen sopimusten allekirjoittamista. Kuulemma jarjestoon ei pida tulla vapaaehtoiseksi, jos mielessa on pieniakin epailyksia, pieniakin epailyksia, pieniakin epailyksia, vaan sen sijaan he haluavat ihmisia taynna hyvaa henkea, taynna hyvaa henkea, taynna hyvaa henkea ja lisaksi taytyy muistaa etta majoituksen tasosta ei saa valittaa, majoituksen tasosta ei saa valittaa, majoituksen tasosta ei sitten saa valittaa, ja viela kerran konsensuksen hengessa yhteen aaneen, majoituksen tasosta ei sitten saa valittaa. Kuullessaan, etta opiskelen psykologiaa kyseinen mies oli varma, etta pystyn lukemaan hanen mielensa ja ei suostunut vakuutteluista huolimatta uskomaan, ettei sellainen ole mahdollista. Kuulemma hanella on psykologituttuja, jotka ovat hyvia lukemaan hanen mielensa. Harjoittaakseni hieman oman mieleni lukemista introspektion hengessa voisin todeta havaitsevani jonkinasteista fustraatiota. Sivumennen sanoen allekirjoittamissamme papereissa lukee, etta kokeneemmat vapaaehtoiset eivat saa puhua negatiiviseen savyyn jarjestosta uusille tulokkaille. Luultavasti olen jo joutunut jollekin mustalle listalle, koska miehen assistenttina toiminut nainen huomautti miehelle epailevana, etten nayta onnelliselta, jonka jalkeen jouduin vakuuttamaan aaneen, ettei mielessani ole mitaan epailyksia. No doubts at all.
Onneksi kuitenkin tosiaan talousasiat vaikuttivat olevan kunnossa, mikali selvitys piti paikkansa. Se on toki huimasti tarkeampaa kuin ne muutamat kitkerat ajatukset, joita saan hieman liian kiiltavasta pakonomaisesta yhteishenkihymistelysta ja jokaisen asian toistamisesta vahintaan kolmeen otteeseen.
Tosin kyseinen tapa ei tunnu olevan mitenkaan leimallista vain kyseiselle miehelle vaan on nayttanyt kuuluvan useammankin kohtaamamme ihmisen maneereihin. Tuntuu silta, etta ihmiset eivat valttamatta pysahdy kuuntelemaan loppuun esitettya kysymysta, vaan alkavat puolivalissa huutamaan paalle omaa vastaustaan, mahdollisuuksien mukaan monesti kerrattuna ja usein myos melko kasittamattomalla englannilla. Esimerkiksi tanaan kavimme lentokentalla seuraavan tyylisen keskustelun: Mina: "Excuse me, can we sit down here to wait our meeting?" Viranomainen: " Missing luckage, missing luckage, missing luckage?" Mina: "No. I was asking, that..." Viranomainen: "Go there, go there" lisattyna kaden huitomisella toisen viranomaisen suuntaan, jonka kanssa kaikki alkoi alusta. Taman tyylisiin keskusteluihin ajautuu lahes aina, kun pitaisi selvittaa jotakin ja joinain kertoina se saattaa tuntua hieman turhauttavalta. (Lopulta selvisi, etta meidan pitaa ostaa erilliselta tiskilta lupalappu, jonka turvin saamme menna lentoasemalle sisalle istumaan ja odottamaan.)
Ai niin, ja lisaksi majoitumme jarjeston paattamassa hostellihuoneessa, jossa on lisaksemme kaksi taiwanilaista nuorta tyttoa ja sangyt, joissa toisessa voi nukkua kolme henkiloa ja toisessa yksi. Ja nyt minulla on sellainen lapsekas kiukuttelumieliala, etta mina tahdon oman sangyn, mina tahdon oman sangyn, mina tahdon oman sangyn (ja huoneen, jossa ei ole ketaan vieraita ihmisia). Auttaisikohan, jos menisin jarjeston vastaavalle toistelemaan tata asiaani kolmen toiston taktiikalla? :)
No, ei vaan. Kylla se tasta. Jo loppukoon hienohelmastelu.
No comments:
Post a Comment