Tanssivat ja paikattomat

Eilen sisalleni meni pala hullunkurista rytmia ja olisin tahtonut hypahtaa ylatasanteen levealle kaiteelle tanssahtelemaan 70-luvun liikkein kuin reinkarnoitunut John Travolta. Tama johtui siita, etta kavimme katsomassa valtaisassa vanhassa elokuvateatterissa Hollywoodin sijoittuvan Bollywood-elokuvan made by Eros International, jossa lantiot vatkasivat villisti ja helmat liehuivat korkealle. Elokuva oli kaikessa glitterkimalleabsurdiudessaan ehka riemastuttavimpia kokemuksia pitkaan aikaan ja varmasti taydellinen elokuva lajissaan. Voinen myos paljastaa sen verran, etta lopulta supermodel ja superstuntman saivat toisensa ja supermodelin hiukset vielapa liehuivat tuulessa.

Voisin kirjoittaa toki myos elokuvan sukupuolirooleista ja naiskuvasta ja lansimaamielikuvista. Nuo kaikki olivat tietysti mita stereotyyppisimpia ja korneimpia mahdollisia. Mutta ei se mitaan, voisin huudahtaa! Tyylittomyys oli niin aarimmilleen vietya, etta se oli uskomattoman viihdyttavaa. Olisi silti kiinnostava tietaa, mita paikallinen mieskatsoja miettii korkealle kohoavista hameenhelmoista, silmat puoliavoimina huokailusta moottoripyoran selassa ja tissien heiluttelusta peilin edessa, kun elokuvateatterin ulkopuolisessa todellisuudessa saattaisi olla sopimatonta pitaa rakastettua kadesta kiinni. Ilmeisesti myoskaan lansimaalaiset eivat ole ainoita kulttuurisilla ennakkoluuloilla hoystettyja olentoja. En ollut ihan varma, miten pain olisin istunut tuolissani siina kohdassa kun valkokankaalle ilmestyi lentokentalla perasuolitarkastusta tekemaan epainhimillisen valtaisa, hyllyva musta nainen, joka kiskoi kita kaameaan nauruun auenneena muovikasineita kyynarpaihin asti survaistakseen sitten nyrkkinsa kyynaroaamitalta superstuntmanin anukseen. Saako talle edes nauraa-sarjakuvat ovat jotain varsin hienostunutta tuohon kohtaukseen verrattuna.

En myoskaan tieda, mita olisin ajatellut kavellessamme elokuvateatterilta hostellille. Elokuvatodellisuuden kepea kimalle ei jollain tavalla oikein vastannut todellisuutta, jossa likaiset lapset nukkuvat kadulla aitiensa vieressa ilman peittoa, jolla edes naennaisesti suojata unta ymparoivalta todellisuudelta. En oikeasti tieda, mita ajattelisin kaikesta siita koyhyydesta, joka on taalla niin alleviivaamattoman arkista. Jos olisin itse syntynyt katulapseksi, joka raiskattaisiin teini-ikaisena ja sen jalkeen kiikuttaisin lukutaidottomana rievuilla peitettya vauvaa pitkin Kalkutan polyisia katuja yrittaen saada jonkun turistin toisinaan lahjoittamaan rupian tai pari ja useimmiten kukaan ei edes katsoisi pain? Eras viisaampi on joskus todennut, etta ihmisen pitaisi toimia ikaan kuin tietamattomyyden verhon takaa yhteiskunnallisia paatoksia tehdessaan, toisin sanoen toimia sen mukaan, kuin itse voisi paatya mihin tahansa asemaan. Jos olisi mahdollista, etta huomenna olisin kadulla kerjaamassa rahaa, miten toimisin tanaan?

Taman rinnalla olen myos miettinyt kroonista syyllisyydentunnetta verrattuna aktiiviseen toimintaan. Tuntuu, etta helposti lunastaa oman elintasonsa oikeutusta kroonisella syyllisyydentunteella, joka ei kuitenkaan konkretisoidu teoiksi vastaavassa maarin. Punaisella Ristilla oli joskus kampanja, jossa todettiin, etta myotatunnolla et auta. Olenkin miettinyt sita, etta jos pystyisi enevassa maarin valitsemaan konkreettiset toimet ja toisaalta vapauttamaan itseaan mihinkaan johtamattomasta yleisesta lamaannuttavasta epaoikeudenmukaisuuden pohtimisen tuottamasta passiivisesta ahdistuneisuudesta, joka korkeintaan luo valheellista illuusiota omasta moraalisesta ylemyydesta, mikali edes sita. En silti tieda, miten tuollaisessa voi onnistua ja en tieda, mita lopulta ajattelisin tasta kaikesta ja kuinka merkittavaa on se, mita lopulta ajattelen tasta kaikesta. Kertokaa joku minulle, jotka olette nahneet enemman elamaa tai ajatelleet selkeampia ajatuksia, joitain viisaita lauseita. Kuulisin mielellani sellaisia.

Ostimme tanaan junaliput Darjeelingiin maanantaille. Siella on vuoria, joilta voi nahda auringonnousun, teeplantaaseja ja raikasta ilmaa hengitettavaksi. Nain ollen olemme myos tassa vapaaehtoistyopaikassa kaksi paivaa lupaamaamme vahemman ja huominen on viimeinen tyopaiva. Edelleen tuntuu silta, etta enin, mita itse voi tehda, on pyrkia palattuaan tekemaan voitavansa jarjeston rahankeruun lopettamiseksi ja tavallaan tuntuu, etta tuosta koko vastenmielisesta asiasta ei ole juurikaan muuta jarkevaa sanottavaa.
Mutta oi, odotan Darjeelingia.