Heihoi, jalleen Katmandussa taman tulevan yon verran. Olipa mukavaa palata paikkaan, joka tuntuu jollain tavalla tutulta, vaikka tuttuus rajoittuukin siihen, etta muistaa ehka pari kadunkulmaa kaannoksineen hostellilta nettikahvilaan ja levykauppaan tai jotain sen kaltaista. Jos muistaa niitakaan! Olen edelleen talla matkalla todennut satatuhattayksi (tai ainakin melkein) kertaa onnettoman pahvipaisyyteni suuntavaiston saralla. Kyselen jatkuvasti avuttomana Katrilta, etta mihin sitten piti kaantya ja meinaan iloisesti jatkaa matkaa, kun seisomme jonkun tietyn, kolmesti samana paivana vieraillun ja neljatta kertaa tavoitellun kohteen edessa. Olen suuri piimapaa. Mutta onneksi on Katri, joka osaa lukea karttoja ja hymyilla karsivallisesti, kun kaupasta ulos tultaessa en tieda, kummasta suunnasta tulimme ja kumpaan olemme menossa.
Mutta Dhulikhelissa oli mainiota. Iltaisin nakyi tulikarpasia, joita saattoi vahingossa luulla tahdenlennoiksi, jos katsoi sivusilmalla pimealle taivaalle. Aamuisin terassilla oli paljasvarpaisilteen kylma ja nakyi lumihuippuisia vuoria ja pilviutua ja saattoi kaariytya huiviin ja tuntea olonsa villasukkamaiseksi.
Hotellin tyontekija, hammentyneesti hymyileva, pyoreasilmainen poika, kertoili mielenkiintoisia seikkoja Nepalin olleesta ja nykyisesta poliittisesta tilanteesta. Mikali kasitin kertomuksen oikein, jokin aika takaperin joku maolainen paattaja oli katkaissut vuodeksi sahkot koko maasta ja ainoastaan vesivoimaan tai aurinkoenergiaan turvautuminen oli ollut vaihtoehto sahkonsaannin turvaamiseksi. Aikamoista, vaikka ekologista toki. Myos koko maata koskevien lakkojen kasite kavi hieman paremmin selvaksi. Kuulemma mika tahansa maan yli kymmenesta puolueesta voi ainakin teoreettisesti, ja usein kai kaytannossakin, pistaa pystyyn lakon, mikali ei saa hallitukselta jotain tavoittelemaansa asiaa. Lakon aikana kaikki teilla liikkuvat kulkuneuvot, pyorat mukaanlukien, pistetaan palamaan. Olin itsekseni miettinyt jotain niinkin naiivia, kuin etta miten kaikki bussikuskit vaikkapa saadaan mukaan tietyn puolueen lakkoiluun, mutta tasta nakokulmasta katsottuna vastaus on kai aika tyhjentava. Nykyisena tasavalta-aikana maolaiset eivat kuulemma enaa ole kuitenkaan mahdollisten lakkojen takana, vaan viimeisimmankin maaliskuisen lakon oli jarjestanyt nimenomaan monarkiaa kannattava puolue.
Ja niin, Dhulikhelin kyla vaikutti onnelliselta kylalta, ainakin pinnalta pain. Kaduilla tepastelivat ankat ja lapset sulassa sovussa samalla tavalla vaappuen, naiset vetivat vuohia lieoissaan, jotkut kantoivat pujoskoreissa erinakoisia lasteja paikasta toiseen, pienet pojat potkivat innoissaan palloa nurmikentalla ja vanhat miehet istuivat elintarvikekioskien takana tutkaillen maailmaa nepalilaisten hattujensa alta. Erityisesti mietin sita, miten ihana on nahda jollain tavalla terveen oloisia lapsia, miten sellaisen jotenkin vaistoaa lapsen elekielesta, ilmeista, etta lapsi on saanut tulla kannatelluksi, kasvaa jossain maarin suojassa, elaa riittavasti uuden ihmisen hammentavassa ihmemaailmassa, jossa kaikki saattaisi olla vahan ainakin mahdollista.
Kolkatan katulapsista sellainen puoliksi tarinoiden maailmassa elamisen ihmetys tuntui puuttuvan, syyt ovat tietenkin ilmeiset.
Huomenna tarkoituksemme on jatkaa yobussilla Nepalin rajalle ja sielta Intian puolelle Siliguriin, jossa olemme yota. Siligurista ajatus olisi menna yojunalla Kolkataan, jossa sitten viettaisimme paivat ennen keskiviikkona Suomea kohti lahtevaa lentoa, joka on Helsingissa torstaina. Ajatus kotiinpaluusta tuntuu hyvalta.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment