Vastoin oletuksiani myos taalla Dhulikhelin pienehkossa vuoristokylassa on nettikahvila, joskin hitaamman puoleisella, tasaisen takkuavalla yhteydella. Vaan eipa se mitaan, blogin kirjoittelu sujuu yhta kaikki.
Kun eilen paasimme perille majapaikkaamme, hyppelin kattoterassilla ilosta. Ymparilla levittaytyvat, silmankantamattomiin aukevat vuoristomaisemat ovat jotain kasittamattoman avaraa ja saavat ajattelemaan hammentyneita ajatuksia siita, miten jossain voi olla olemassa jotain niin taydellisyytta hipovaa hengittamisen helppoutta. Haltioivaa. Kotkat kaartelevat vuoristolaaksojen ylla, horisontti on utuisen sininen tai auringon laskiessa hehkuvan punaisena liekehtiva ja illan hamartyessa alapuolella levittaytyviin vuoristokyliin syttyvat lempeat taplikkaat valot, kuin tulikarpasia lentelisi siella taalla. Mietin, millainen on sielultaan ihminen, joka on saanut kasvaa koko ikansa naiden laajuuksien keskella.
Istuskelin eilen illalla hotellirakennusta kiertavalla reunustalla ja katselin kaupungin valoja. Oli helppoa tyyntya ja ajatella ajatuksia, jotka silittavat. Tana iltana tahtoisin syoda pannukakkua, jossa on paalla mausteista hunajaa ja katsella illan sinisyytta.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment